20. maaliskuuta 2008
Teksti:

Välitunti Roodepanin koulussa Etelä-Afrikan Kimberleyssä on lopuillaan. Kellon soidessa keskipäivän auringon paahtama piha pölähtää punertavasta hiekasta. Sinisiin koulupukuihin pukeutuneet tokaluokkalaiset juoksevat luokkaan.
    ”Tietokoneoppi on kaikkien suosikkiaine”, selittää kahdeksanvuotias Tumi.
    Ryntäyksen jälkeen sisällä luokassa on hipihiljaista. 36 tiedonjanoista silmäparia killittää taululle, kun opettaja Justice Molefe opettaa hiirenkäyttöä. Tumi näyttää mallia: kun hiirellä valitsee oikean numeron yhteenlaskun vastaukseksi, ruutuun ilmestyy pupuja.
    Vain muutaman kilometrin päässä luokkahuoneesta luonnostellaan strategiaa, jonka avulla e-oppimisen mahdollisuudet paranisivat entisestään koko Northern Capen köyhässä maakunnassa, myös Roodepanin koululla.
    Kuudetta tuntia jatkuvassa istunnossa revitään auki jo vuosi sitten lukkoon lyötyä suunnitelmaa. Kun rahoitusjärjestelyiden muutos antaa virkamiehille oivan tekosyyn korostaa omaa asemaansa hierarkiassa, ovat tokaluokkalaiset toissijaisia.
    Kokouspöydässä istuu myös Veera Turunen, 32.
    Hän ja toinen nuori suomalaisasiantuntija Aki Enkenberg, 31, ovat Etelä-Afrikassa ulkoministeriön kehitysyhteistyökomennuksella. Tavoitteena on ei enempää tai vähempää kuin ”rakentaa toimiva tietoyhteiskunta ja innovaatiojärjestelmä Etelä- Afrikkaan”, kuten Turunen linjaa.
    Käynnissä on kaksi eri kehitysyhteistyöhanketta ja asiantuntijoilla aikaa kaksi vuotta.
    Toimivia malleja tietoyhteiskunnan rakentamiseen tosiaan tarvitaan. 48 miljoonan ihmisen maassa internet-liittymiä on alle sata 10 000 asukasta kohti ja tietokoneita seitsemisen kappaletta sataa asukasta kohden.
    Lisäksi keskiarvot kertovat vain vähän todellisuudesta. Maailman suurimpien tuloerojen maassa kaupungeissa jopa tuhansia euroja tienaava koulutettu väestö elää täysin länsimaisten standardien mukaan niin osaamisen ja tietoyhteyksien osalta. Samaan aikaan maaseudun kyläyhteisössä kokonainen perhe voi sinnitellä 70 euron kuukausituloilla ja opetella tietokoneen käyttöä yhdellä päätteellä vuoroin jopa satojen muiden kyläläisten kanssa.
    Laitteet ja teknologia siis puuttuvat, mutta vielä suurempi pulma Etelä-Afrikassa on osaamisen puute.
    Tällä hetkellä maassa on noin 200 000 ICTsektorin eli tieto- ja viestintäteknologian alan työntekijää, mutta ohjelmistoyhtiö Oraclen laskelmien mukaan alalle tarvittaisiin osaajia ensi vuonna jo neljänneksen verran enemmän.
    ICT-alan tohtorintutkintoja valmistuu maassa vain kolmisenkymmentä vuodessa.
    ”Apartheidin perintönä mustan valtaväestön koulutustaso on edelleen heikko. Se johtaa asiantuntijapulaan lähes joka alalla”, kertoo Shereen Mohamed, 28, Turusen työtoveri Northern Capen hallinnossa.
    ”Suurin tarve on ICT-alan osaajista. Se hidastaa jo talouskasvua.”

Omin voimin Etelä-Afrikka ei urakastaan selviä. Suomi on yksi maata avustavista tukijoista. Liossa on seitsemän miljoonaa euroa ja neljä asiantuntijaa. Kaksi heistä on Veera Turunen opiskeli kasvatustieteitä ja päätyi tietotekniikan tuntijaksi. yliopiston kasvatteja, Turunen on kasvatustieteilijä ja Enkenberg yhteiskuntatieteiden maisteri.
    Eivät siis insinöörejä vaan puhtaita ihmistieteilijöitä.
    ”Tietoyhteiskunnan rakentaminen on paljon muutakin kuin teknistä infraa”, Helsingin yliopistosta valmistunut Turunen sanoo.
    Jyväskylän yliopistossa opiskellut Enkenberg toteaa saman.
    ”Tässä työssä ihmisläheisyys on tarpeen, sillä käyttäjistä käsin on lähdettävä liikkeelle, ei teknologiasta.”
    Tarvitaan savotassa toki tietoteknistäkin ymmärrystä. Turunen on opettanut tietokoneen käyttöä jo Suomessa ja ollut Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus Tiekellä asiantuntijana IT-koulutusta kehittämässä. Myös Enkenberg on ollut Tieken palveluksessa.
    Nyt nuoret asiantuntijat tekevät kotimaassa harjoiteltua työtä suuremmassa mittakaavassa. Laajuudesta kielivät Turusen ja Enkenbergin työllistävien hankkeiden nimet: Information Society Strategy Programme eli Inspire sekä Cooperation Framework on Innovation Systems between Finland and South Africa eli Cofisa.
    Käytännössä hankkeiden on tarkoitus luoda yhtenäisiä malleja ICT-alan opetukseen niin lapsille kuin aikuisille. Samalla kannustetaan yritystoiminnan luomiseen ja pohditaan keinoja, joilla yritykset saataisiin tulemaan suurten kaupunkien ulkopuolelle.

Kaikki tämä kuulostaa hyvältä, ainakin paperilla. Suomalaisten veroeurojen todellinen vaikutus onkin sitten toinen juttu.
    ”Moni kehitysyhteistyöhanke on jäänyt pelkiksi raporteiksi”, Enkenberg myöntää riskin.
    Todellisia tuloksia tavoitellaan nyt tekemällä asiat toisin kuin ennen. Inspiren ja Cofisan on määrä olla uudentyyppisiten kehitysyhteistyöhankkeiden edelläkävijöitä.
    ”Tarkoituksena on tehdä yhteistyötä paikallisten kanssa heti alusta, jotta yhdessä tehdyt mallit jäävät eloon hankkeen päättymisen jälkeenkin”, Enkenberg selittää.
    Työn kestävyyttä lisää hänen mukaansa se, että sitä tehdään paikallishallinnossa – ei erillisessä projektitoimistossa, joka hankkeen jälkeen puretaan.
    Lähestymistapa ei kuulosta suurelta innovaatiolta. Sama ideologia on saanut yhä tukevamman jalansijan suomalaisissa kehitysyhteistyöhankkeissa.
    Etelä-Afrikka on kuitenkin väärällään tekniikkahankkeita, joissa kaivoon yritetään kantaa vettä.
    ”Useissa hankkeissa on menty eteenpäin tekniikkakärjellä ja unohdettu ihmiset. Mutta ei IT-lukutaidottomille ihmisille kannata lahjoittaa tietokoneita ilman käyttökoulutusta”, David Visagie,43, Northern Capen opetushallinnosta muistuttaa.
    Esimerkki on tosielämästä.
    Siksi ihmiset ovatkin nyt suomalaisten työn keskiössä.
    ”Meidän tehtävänämme on olla mahdollistajia, yhteyksien luojia”, Turunen sanoo.
    Tarkoituksena on luoda yhteistyön kulttuuri, sillä 14 vuotta vanhan demokratian maassa tieto on valtaa, eikä sen jakamiseen ole totuttu. Kansallisen tason ministeriötkin tapaavat arastella keskinäistä yhteistyötä.
    ”Yhdessä pohtiminen on täällä vierasta. Avoin keskustelu puuttuu”, Enkenberg sanoo.

Byrokratiaan ja hierarkiaan perustuvaa työkulttuuria ei kahdessa vuodessa muuteta. Mutta sitä on päästy nakertamaan.
    Cofisa-hanke on jo saattanut yhteen alueelliset Fort Haren ja Rhodesin yliopistot, kansallisen ICT:hen keskittyvän Meraka- tutkimuslaitoksen ja Nokia Siemens Networksin.
    Nyt nämä tahot tekevät yhdessä työtä maan köyhimpiin kuuluvassa kyläyhteisössä ja parantavat kyläläisten tietoyhteyksiä ja osaamista.
    ”Seuraavaksi pyritään synnyttämään paikallista pk- ja mikroyrittäjyyttä, jonka yhteydet mahdollistavat, esimerkiksi paikallisten tuotteiden nettikauppaa”, Enkenberg kertoo tyytyväisenä ruohonjuuritason työstä, joka on Cofisankin lopullinen tavoite.
    Myös Turunen on tyytyväinen, kun vuoden verran kestäneen paperiväännön jälkeen päästään viimein tositoimiin. Erityisen innoissaan hän on kirjastohankkeesta, jossa perustetaan syrjäseuduille verkkoyhteyksin varustettuja konttikirjastoja.
    ”Lähdemme kouluttamaan kirjastoissa työskenteleviä virkailijoita, jotta he voivat puolestaan auttaa asiakkaita internetiin liittyvissä asioissa.”
    Myös paikallinen Shereen Mohamed kiittelee hankkeita.
    ”Vaikka projektit käynnistyvät monesti hitaasti, on optimismia nyt ilmassa.”

Camilla Lehtinen
Kenneth Lehtinen