Raati: Takki, jota en koskaan antanut

T:Teksti:

Hänen kenkänsä olivat veressä. Kädet haroivat tummaa taivasta tarttuen näkymättömiin käsiin, joilla hänen jumalansa ruokki tuota surkeaa naista – tai työnsi hänet kauemmaksi. Sairauden epämuodostamat kasvot ja niihin isketyt silmät kuin jauhelihaan pudotetut mutterit rukoilivat leipää, rahaa, rakkautta, edes ymmärrystä hänen olemassaololleen, empaattista huomiota.
    Anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa enkä minä osannut kumpaakaan antaa.
    Tuo Belgradin kadulla kerjännyt mustalaisnainen oli samassa tilanteessa kuin vuoden alussa Romaniasta Helsinkiin saapuneet romanit: asunnoton, varaton, turvaton, kunniaton. Protestanttinen teknologiakansa ylenkatsoo pummeja ja muiden anteliaisuudella eläviä. ”Ne tienaavat omaisuuden katukerjäyksellä”, ”vaihtavat vaatteensa kerjättyään ja ajelevat taksilla hotelliin”.

Kulttuuriimme kuuluu paheksunta, jota ennen internetiä harrastettiin tuvilla ja kyläkaupoilla, seuroilla ja kinkereillä. Se ei ole ranskalaisen ylpeyttä eikä skotin ynseyttä. Se on epävarmuutta ja kohdistuu usein vieraisiin ja heikompiin.
    Eläminen suuren ja vahvan naapurissa laukaisee tarpeen olla oikeassa, osoittaa oma sisu heikompien kustannuksella. Se on yleisempää miehillä kuin naisilla ja erityisen näkyvää peruskoulussa ja toisen asteen oppilaitoksissa.

Tuo likaisesta kädestään suuhun elävä romaninainen sai toki osakseen serbialaista ylpeyttä, slaavien oikukasta loanheittoa, mutta myös lämpöä, joka ilmestyi lyhyenlännän babushkan muodossa. Äidillinen isoäiti antoi vanhan takkinsa sairaalle mustalaiselle. Minä seurasin tilannetta ravintolan ikkunasta enkä osannut tehdä mitään.
    Häpesin itseäni ja juuri tuo häpeä sai minut perustelemaan käytökseni.
    – Olin juuri aloittanut olueni.
    – Minulla ei ole juurikaan denaareita jäljellä.
    – Tarjosin savukkeen sitä pyytäneelle juopolle.
    Hyvistä selityksistä huolimatta surkeuteni jäi vaivaamaan. Vaivaa yhä.
    Ja kun Itä-Euroopasta tullut romani kulkee illalla kohti sillan alla sijaitsevaa telttakyläänsä, se jäytää minua ja tuhoaa yöuneni. Stereotyyppinen suomalainen tunne sekin.

Ville Hytönen
Kirjoittaja on turkulainen runoilija ja Savukeidas Kustannuksen kapteeni.
ville.hytonen(at)savukeidas.com