20. maaliskuuta 2008
Teksti:

Dome Karukosken elokuva Tummien perhosten koti kertoo syrjäisellä saarella toimivasta poikakodista. Leena Landerin romaaniin perustuvassa tarinassa kodin johtaja ei kaihda kovia otteita valmistaessaan poikia arkielämään paluuseen.
    Tummien perhosten kotia katsoessa haluaisi uskoa, että kasvatusmetodien karuutta on liioiteltu draaman hyväksi. Islantilaisesta Breidavikin poikakodista kertovan dokumentin rinnalla Karukosken fiktio tuntuu kuitenkin pumpulilta.

Breidavikin poikakoti toimi Islannin itärannikolla sijaitsevalla syrjäisellä saarella. 1950-luvulla sinne alettiin lähettää pikkurikkeisiin syyllistyneitä ja muuten vaan ylivilkkaita poikia.
    Poikakoti suljettiin vuonna 1979. Kaksi vuotta sitten Islantia kohahduttivat paljastukset Breidavikin asukkaisiin kohdistuneesta systemaattisesta väkivallasta, nöyryyttämisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
    Kaikesta tästä kertoo Thessalonikin dokumenttifestivaaleilla maaliskuussa kansainvälisen ensi-iltansa saanut At The Edge of The World.
    Bergsteinn Björgúlfssonin ja Ari Alexander Ergis Magnússonin haastateltavat kertovat elinikäisistä arvista. Valtaosa entisistä breidaviklaisista on kärsinyt mielenterveys- ja päihdeongelmista. Moni on ajautunut rikoksiin ja useat ovat tehneet itsemurhan.
    Kärsimysten kasvatuslaitos on kasvattanut lähinnä kärsimään.

Monella tapaa Breidavik kertoo institutionalisoituneesta älyllisestä laiskuudesta. Kun ongelmia ratkaistaan eristämällä ne mahdollisimman kauas ja vastuu pirstotaan atomeiksi, epäterveet rakennelmat saavat elää uskomattoman pitkään.
    Osa Breidavikin väärinkäytöksistä selittynee sillä, että poikakotiin oli hankalaa palkata edes jollain lailla pätevää henkilökuntaa. Sen sijaan eristetty ympäristö ja valta-asema selvästi houkuttelivat monen sortin sadisteja.
    Kyseenalaiseen henkilökuntaan tyytymisen ohella häkellyttää lääkärikunnan halu painaa unholaan kokemusten aiheuttamia traumoja. Ammattiapua aikuisiällä hakeneille Breidavikin uhreille on useimmiten tuupattu resepti kouraan ja ohjattu ulos.
    Edesmenneen poikakodin väärinkäytökset tuskin – ainakaan toivottavasti – heijastavat vastaavien instituutioiden nykytilaa missään päin Skandinaviaa. Breidavikin jälkihoidon virheet ja islantilaisviranomaisten haluttomuus myöntää menneitä vääryyksiä taas kertovat masentavan paljon siitä, kuinka vaikeaa vastuun kantaminen voi virkamiesbyrokratiassa olla.

Matti Rämö

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri.

toimitussihteeri ( at ) ylioppilaslehti.fi