07. maaliskuuta 2008
Teksti:

Irtiotto maaseudulle

Timo, 45: Ollut raittiina viisi vuotta. Käyttänyt pillereitä, heroiinia, amfetamiinia, alkoholia ja kannabista. Takana kolme vieroitusyritystä. Aloitti huumeidenkäytön 15-vuotiaana kannabiksella.

”Raittiina on ollut tosi mukava huomata, että aivan pikkujutuista voi saada kiksejä. Että tämä oma minimaalinen elämä on loppupeleissä ihan älyttömän upeaa.
    Raitistuttuani muutin Etelä- Suomesta pienelle pohjoiskarjalaiselle paikkakunnalle, ensin tukikotiin ja sitten omaan rivitaloyksiöön.
    Nykyään päiväni täyttyvät ulkoilusta, säveltämistyöstä ja musiikin treenaamisesta.
    Käyn myös työelämävalmennuksessa, eli vedän musiikkipiiriä kaksi kertaa viikossa. Pian työpäivieni määrä nousee kolmeen.
    Aiemmin elämä oli olevinaan upeaa, kun ei tarvinnut miettiä raha-asioita. Olin isoissa kuvioissa mukana, elin Suomen Sopranosia. Silloin rahaa tuli enemmän kuin kerkesi tuhlata.
    Tuntui, kuin joka päivä olisi ollut lauantai.
    Nyt elän työmarkkina- ja toimeentulotuella. Tällä hetkellä minulla on rahaa kolme euroa ja seuraavaan rahapäivään on vielä viikko.
    Onneksi minulla on kauraryynejä kaapissa. Rahattomuuteen on ollut vaikea sopeutua: tämä on ensimmäinen kuukausi, kun en ole kenellekään velkaa.

Raittiuteni alkoi maaliskuussa 2003, kun tein rikoksen, jota edes minun paatunut omatuntoni ei pystynyt oikeuttamaan.
    Pahoinpitelin erään vanhemman alkoholistinaisen todella huonoon kuntoon. Sitä ennen olin juonut viinaa ja rouskinut bentsoja.
    Minut pidätettiin saman tien.
    Putkassa tuli mietiskeltyä asioita.
    Häpesin tekoani todella rankasti. Ajattelin, että minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin joko tappaa itseni tai tehdä totaalinen muutos.
    Elämänhalu – tai pelko – voitti.
    Vieroitusoireisiin meni kuukauden päivät. Sen jälkeen tuli tunneryöpäytys: kaikki, mitä oli kymmeniä vuosia onnistuneesti peitellyt, kolahti päälle. En tehnyt muuta kuin itkin ja olin masentunut. Olin todella sekaisin tunteideni kanssa.

Pahoinpitelytuomio oli kolmas miltei peräkkäinen tuomioni väkivalta- ja huumausainerikoksista.
    Kahden ensimmäisen tuomion aikana käytin huumeita, muun muassa heroiinia. On väärä luulo, että vankilassa olisi helppoa olla selvin päin. Päinvastoin, mikään ei ole niin helppoa kuin huumeiden käyttäminen vankilassa.
    Vuonna 2003 päätin hakea vankilassa päihteettömälle osastolle. Se oli hyvä päätös. Siellä tunsin ensimmäistä kertaa voivani luottaa vankilahenkilökuntaan.
    Minulla oli jopa yhteinen musiikkiprojekti sosiaalityöntekijän kanssa. Vedimme vankilassa viisi keikkaa.
    Vangin ja virkailijan yhteistyö oli jotain ihan ennenkuulumatonta, ja se aiheutti vankilassa hirveän kohun.

Nyt olen ollut siviilissä vuoden päivät. Käyn yhä sosiaaliterapeutilla kerran viikossa. Vankilassa osallistuin yksilökeskusteluihin päihdetyöntekijän, sairaanhoitajan ja lääkärien kanssa.
    Nimettömissä narkomaaneissa tai muissa ryhmissä en ole käynyt. En luota ihmisiin. Liian monesti olen huomannut, että ihmiset kertovat ryhmässä kerrottuja asioita eteenpäin.
    Luotan vain ammattiauttajiin.
    Vaikeinta uudessa elämässä on ollut identiteettikriisi. Kun päihteidenkäyttäjän identiteetti murtui, minulle ei jäänyt mitään, en ollut enää rikollinen enkä narkomaani. Ihmettelin, että mikä helkkari oikein olen.
    Nyt olen löytänyt itselleni uuden identiteetin: tunnen taas olevani muusikko, kuten nuorempanakin. Haaveilen siitä, että en enää saisi toimeentuloani sosiaaliluukulta, vaan voisin työllistää itseni musiikilla.
    Minulla on myös kaksi aikuista lasta, 17- vuotias poika ja 20-vuotias tyttö. Raitistumiseni myötä olemme käyneet isoja asioita läpi, ja välini heihin ovat nyt hyvässä kunnossa.
    Onneksi lapset osaavat antaa anteeksi ja suovat uusia mahdollisuuksia.”

Sählyjengi korvasi huumeporukat

Lasse, 34: Ollut amfetamiinista kuivilla vuoden. Käy Nimettömät narkomaanit -ryhmässä. Kolme aikaisempaa vieroitusyritystä. Aloitti huumeidenkäytön amfetamiinilla 16-vuotiaana.

”Kun vetää kamaa, elämä kaventuu. Elintila pienenee ja pienenee koko ajan, ja lopulta huomaa ravaavansa kahden luukun väliä: yhdestä pimeästä yksiöstä hakee kamaa ja toisessa vetää sitä.
    Kamaa käyttäessä piti herätä aikaisin, sillä päivän rahat piti tehdä ennen neljää – silloin kaikkiin pikkukauppoihin tulee stevarit. Haimme kaupoista kaikkea, mitä vain saa myytyä: lihaa, tupakkaa, partakoneenteriä.
    Teimme parin kaverin kanssa yhteensä 450 euroa päivässä. Päihteisiin meni 150 euroa, loput ravintoloihin ja hulluihin ostoksiin.
    Varastelua ja kamanvetoa jatkui neljä tai viisi päivää, sitten olimme niin puhki, että oli pakko nukkua. Kunnon kännien ja pilvenpolton avulla nukuimme puolitoista vuorokautta. Sitten otimme saman rumban uusiksi.
    Vankilassa huumeajoista kului yhteensä viitisen vuotta.
    Vuosi sitten havahduin siihen, että täytän pian 35 vuotta. Tajusin, että jos haluaa tehdä elämässä muutakin kuin pyöriä Sörnäisten sippitorilla, niin oli korkea aika.

Nykyään arki on radikaalisti erilaista kuin ennen. Treenaan päivittäin kuntosalilla, ja vedän entisten huumeidenkäyttäjien sählyjengiä urheiluseura AC Stopissa. Sitä pyörittää Stop Huumeille ry.
    Olen muutenkin ollut mukana Stopin toiminnassa, esimerkiksi auttanut ensiapukursseilla ja maratoneilla.
    Painoa on tullut 15 kiloa lisää. Olen myös leikannut hiukseni ja hankkinut uudet hampaat.
    Olin pitkään ilman etuhampaita, kun joku oli lyönyt ne kitalakeen. Kamamaailma on raakaa peliä: jos et elä sen sääntöjen mukaan, joku tulee ja rassaa sinut.
    Eikä niistä jutuista lueta lehdistä. Jokainen nuolee omat haavansa missä nuolee.
    Suurin osa vanhoista kavereistani ei enää tunnista minua, jos tulen kadulla vastaan. Enkä minä huutele heidän peräänsä.
    Jos joku tuttu joskus tunnistaa minut, jään kyllä juttelemaan ja sanon olevani `tauolla tosta jutusta`. En rupea saarnaamaan, sillä jos joku olisi aikoinaan tullut minulle puhumaan tauosta, olisin pitänyt sitä spedenä ja vitun ylpeänä homona.
    Ensi kuussa muutan omaan asuntoon ja aloitan koulunkäynnin; minusta tulee kiinteistönhoitaja. Samalla saan ajettua myös ajokortin. Odotan kouluun menoa innolla.
    Nuorena koulunkäynti jäi peruskouluun.

Viime kesänä hakeuduin helsinkiläiseen hoitokotiin asumaan. Aluksi osallistuin siellä myös päihdehoitoon, mutta enää minua ei velvoiteta siihen. Olen jo sen verran loppusuoralla.
    Sen sijaan käyn nimettömissä narkomaaneissa neljä kertaa viikossa, olen kokenut sen hyväksi itselleni. Se on vapaaehtoista ja perustuu vertaistukeen.
    En halua käyttää vieroittautumiseen lääkkeitä. Jos olen ilman päihteitä, olen ilman päihteitä.
    Aiemmat vieroittautumisyritykseni ovat kariutuneet, koska en ole ollut valmis ottamaan mitään opetuksia vastaan. Olen tiennyt kaiken paremmin kuin muut.
    Nyt on ollut pakko nöyrtyä siihen, että omat elämisen kyvyt eivät ole kovin hyvät, ja mennä muiden ehtojen mukaan.
    Omilla taidoillani olen saanut tähän mennessä aikaan vain sen, että minulla on kaksi muovikassia kädessäni, ja seison rappukäytävässä jonkun oven takana pyytämässä apua.
    Välini vanhempiini ja veljeeni ovat nykyään ihan hyvät. Huumevuosina vein heiltä kaiken minkä irti sain. Sitä olen nyt saanut hyvitellä.
    Minulla on myös kaksi lasta, 14-vuotias poika ja 12-vuotias tyttö. Nykyään olen lasteni kanssa tekemisissä viikoittain, pojan kanssa esimerkiksi pelaan salibandyä. Lasten äidistä erosin kymmenen vuotta sitten, seitsemän yhteisen vuoden jälkeen.
    Olin lapsiin yhteydessä myös silloin kun käytin aineita, tosin parina kertana lasten äiti ei sekavuustilani takia antanut lapsia minulle.
    En odota tulevaisuudelta mitään ihmeellistä, ferrareita tai omakotitaloja. Kunhan vain saisin elää niin, että aamulla herätessäni tiedän, etten ole tehnyt pahaa muille tai itselleni.
    Haluaisin vain oman kodin, duunin ja kivan tytön.”

Perhe-elämää korvaushoidossa

Milla, 28: Raittiina 2,5 vuotta. Käy opioidiriippuvaisten korvaushoidossa. Useita aiempia vieroitusyrityksiä. Aloitti huumeidenkäytön 13-vuotiaana kannabiksella.

”Tällä hetkellä elän perhekeskeistä arkea avomieheni ja 3- ja 4-vuotiaiden poikiemme kanssa. 9-vuotias poikani sijoitettiin vuosia sitten tätinsä luokse.
    Aamuisin mies vie pojat tarhaan ja kolmena aamuna viikossa minä lähden korvaushoitoklinikalle. Hoitopäivän annos on 4 milligrammaa Suboxonea. Nykyään saan klinikalta mukaani parin päivän annoksen.
    Käyntitiheys vaihtelee tilanteen mukaan. Alussa kävin klinikalla päivittäin, ja yhdessä vaiheessa vain kerran viikossa.
    Klinikalta menen työharjoitteluun Stop huumeille ry:hyn. Teen ruokaa, siivoan, pakkaan paitoja ja olen asiakkaiden kanssa.
    Neljältä haen lapset tarhasta. Kotona katsomme televisiosta esimerkiksi Pikku Kakkosen, laitamme ruokaa ja hoidamme iltarutiinit: iltapalat, hammaspesut ja yöpuvut päälle. Yhdeksältä lapset menevät nukkumaan.
    Semmoista perhekeskeistä elämää.

Aiemmin elämäni oli yhtä hengissä pysymistä. Loputonta ajatusta siitä, mistä saan rahat ja mistä aineen.
    Koko ajan sai pelätä: poliisia tai sitä, että joku aine olisi taas totaalisesti loppu kadulta.
    Heroiinista pääsin eroon 21-vuotiaana, ensimmäisen vankilatuomioni aikana. Lusin koko omaisuusrikoksesta saamani viiden kuukauden tuomion vankisairaalassa, koska olin niin huonossa kondiksessa.
    Heroiinista siirryin Subutexiin. Ensin hankin sitä kadulta, mutta toisen raskauteni aikana menin ensimmäistä kertaa Subutex-korvaushoitoon. Se kuitenkin lopetettiin pian.
    Hoidon päätyttyä mieheni hoiti minulle Subutexiä kadulta, ja retkahti jälleen itsekin.
    Pian aloin odottaa kolmatta lastani.
    Pienet lapset pyörivät sitten siinä nilkoissa. Periaatteessa heillä oli aina kaikkea mitä he tarvitsivat, ruokaa ja puhtaat vaatteet, mutta en tiedä, kuinka paljon pystyin olemaan oikeasti läsnä lapsille.

Kesällä 2005 lapset otettiin huostaan.
    Hävetti.
    Tuli sellainen fiilis, että olemmeko ihan toivottomia tapauksia.
    Ryhdyimme mieheni kanssa ottamaan selvää muista hoitopaikoista, ja löysimme Espoosta lapsiperheille tarkoitetun Perheen yhdistetyn hoidon yksikön, Pyy:n. Aloitin taas korvaushoidon ja muutimme asumaan yksikön tiloihin.
    Pyy:ssä toiminta oli maanläheistä. Siellä keskityttiin arkeen, siihen, miten sitä eletään lasten kanssa. Myös omaa lapsuutta käytiin läpi: minun äitini sairastui syöpään, kun olin 12-vuotias, ja sen jälkeen asuin sukulaisten ja ystävien luona.
    Pyy:ssä työntekijät puhuivat kuin ihminen ihmiselle. He eivät katsoneet olevansa meitä ylempänä, kuten aiemmissa paikoissa.
    Joulun jälkeen saimme lapset asumaan kanssamme Espooseen. Asuttuamme Pyy:ssä liki vuoden, muutimme yksikön avulla saamaamme asuntoon, nykyiseen kotiimme.
    Kun työharjoitteluni päättyy, lähdemme Pyy:hyn lyhyelle intervallijaksolle, jossa käydään läpi kulunutta vuotta.

Menneisyyteni harmittaa välillä, vaikka sen on jo oppinut hyväksymään. Onhan se ihan tervettäkin, että vähän harmittaa, jos on ollut monta kertaa vankilassa ja tehnyt kaikenlaista.
    Haaveilen siitä, että pääsisin aloittamaan elämäni puhtaalta pöydältä: nyt minulla on rikosrekisteri ja ulosottovelkaa.
    Haluaisin käydä peruskoulun loppuun, saada päihdetyöstä ammatin ja ehkä vielä yhden lapsen, mieluiten tytön.
    Normaaleja arki-ihmisen haaveita.”

Korvaushoitojonoihin helpotusta syksyllä

Huumeidenkäyttäjien pääsy kor vaushoitoihin on takkuillut jo pitkään, mutta nyt pientä parannusta on luvassa.
    Helmikuun alussa tuli voimaan asetus, jonka myötä myös terveyskeskuksissa saa antaa korvaushoitoa. Tähän mennessä hoitoa on saanut antaa vain rajatusti erikoissairaanhoidossa.
    ”Käytännössä muutos tapahtuu aikaisintaan syksyllä. Silloin stabiileimmat korvaushoidossa olevat voivat siirtyä terveyskeskuksiin. Tällaisia asiakkaita arvioidaan olevan noin 50”, Helsingin terveysasemien johtaja Outi Kupiainen kertoo.
    Yhteensä korvaushoitoa saa Helsingissä noin 400 ihmistä.
    Korvaushoidon tarpeen arviointi jää yhä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin tehtäväksi. Arviointiin ei ole aiemminkaan ollut jonoja, vaan pullonkaulaksi on muodostunut juuri hoitoon pääsy.
    Tällä hetkellä hoitojonossa on Helsingissä liki 80 potilasta ja jonotusaika on noin 11 kuukautta. Se on melkein kaksi kertaa kauemmin kuin hoitotakuu sallisi.
    Kaiken kaikkiaan Suomessa saa korvaushoitoa 1 000 potilasta. Opiaattiriippuvaisia, joihin kuuluvat esimerkiksi heroiinista riippuvaiset, arvioidaan olevan Suomessa yhteensä 3 700- 4 900.

Korvaushoitoon voivat päästä opiaattiriippuvaiset, jotka eivät ole päässeet huumeista eroon millään keinolla. Hoidossa käytetään lähinnä buprenorfiinia, jota on esimerkiksi aiemmin suositussa Subutexissä.
    Nyt Subutexin on korvannut lähes täysin Suboxone, jota ei voi käyttää Subutexin tavoin huumeena.
    Kadulla Subutexiä liikkuu yhä: itse asiassa buprenorfiinin huumekäyttö on Suomessa korvannut heroiinin lähes kokonaan. Osa katukäytöstä on itselääkitystä, jolla paikataan sietämättömäksi venyneitä hoitojonoja.
    Tanskassa päätettiin äskettäin ryhtyä jakamaan heroiinia ilmaiseksi huumeiden suurkuluttajille. Outi Kupiainen ei näe tällaiselle tarvetta Suomessa.
    ”Heroiinin käyttö on täällä muutenkin hyvin vähäistä.”
    Huumetilanne on kuitenkin pahentunut selvästi viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Huumeongelma kasvoi Suomessa selvästi 1990-luvun lopulla. Silloin lisääntyivät huumeiden käyttö, huumeisiin liittyvät kuolemat sekä huumeisiin liittyvä rikollisuus.
    Viime vuosina tilanne on vakiintunut, mutta huumekuolemien määrä on jäänyt korkealle tasolle.
    Vuonna 1997 huumeisiin kuoli sata ihmistä, mutta vuonna 2006 kuolemantapauksia oli jo yli 180.
    Vuonna 2006 kuolleista yli sata oli alle 30-vuotiaita nuoria. Se on enemmän kuin koskaan aiemmin.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöstä YTHS:stä kerrotaan, että huumeisiin liittyviä yhteydenottoja tulee yllättävän vähän.
    ”Yleensä huumeidenkäyttö tulee ilmi välillisesti, kun asiakas valittaa opiskelu- tai keskittymiskyvyn puutetta tai masentuneisuutta”, johtajaylilääkäri Markku Kanerva YTHS:stä sanoo. Jatkohoitoon YTHS:n ulkopuolelle ohjataan vain muutama asiakas vuodessa.

Huumeidenkäytöstä, omasta tai kavereiden, voi jutella nimettömänä esimerkiksi Irti huumeista ry:n neuvovassa puhelimessa numerossa 010-804550. Se päivystää joka arkipäivä kello 9-15 ja 18-21.

Päivi Ala-Risku
Kuvitus Lotta Nieminen