22. helmikuuta 2008
Teksti:

Pian kahden vuosikymmenen ajan Ahon, Lipposen ja Vanhasen hallitukset ovat peräjälkeen ponnistelleet yliopisto-opiskelijoiden opiskelujen tehostamiseksi ja valmistumisikien alentamiseksi. Nämä pyrkimykset lienee aika lopettaa: tulokset ovat olleet vääränsuuntaisia.
    Vuonna 2003 Vanhasen ensimmäinen hallitus julisti: ”Tavoitteena on, että vuoteen 2001 verrattuna korkeakouluopintojen aloittamisikä alenee yhdellä vuodella vuoteen 2008 mennessä ja tutkinnon suorittamisikä vähintään vuodella vuoteen 2012 mennessä ja että koulutuksen keskeyttäminen vähenee ja läpäisy paranee”.
    Toisin on käymässä. Vuodesta 2001 vuoteen 2006 sekä ylemmän korkeakoulututkinnon että ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneiden mediaani- ikä nousi lähes puoli vuotta, eikä merkkejä kehityksen kääntymisestä näy.
    Toki edellisessä eduskunnassa hyväksyttiin suurella tohinalla lait korkeakoulututkintojen tavoitteellisista suorittamisajoista ja opintolainavähennyksen käyttöönotosta. Edellisestä tuli liian löysä ja jälkimmäisestä liian pieni ja byrokraattinen, jotta niillä olisi tavoiteltua vaikutusta.
    Yliopistojen opiskelijavalintojakin piti uudistaa. Tulokset ovat vaatimattomia. Yliopistojen autonomia ja laitosten oma yksisilmäinen autonomia yliopistojen sisällä ovat tehokkaita jarruja.

Viime joulukuussa hyväksyttiin koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 2007-2012. Siinä asetetaan komeasti tavoitteeksi koulutusaikojen lyhentäminen edelleen kaikilla koulutussektoreilla. Vaikea nähdä, miten niitä voidaan ”edelleen lyhentää”, kun ne ovat pikemminkin pidentyneet.
    Silmiin pistää myös, että ammattikorkeakouluista valmistuu viidessä vuodessa vain 58 prosenttia aloittaneista.
    Ei varmaan tulisi kenenkään mieleen luoda yliopistojärjestelmää, jossa opiskelut aloitetaan tosimielessä keskimäärin kolme vuotta ylioppilaaksitulon jälkeen, josta valmistuu vain runsaat 70 prosenttia ja jossa keskimääräinen valmistumisikä on 27,4 vuotta. Tällainen monsteri meillä kuitenkin on. Selityksiä löytyy: viime vuosikymmenellä opintoja pitkitti työttömyyden pelko, nyt puolestaan hyvä työllisyystilanne.
    Muutoksen aikaansaaminen piintyneeseen kulttuuriin edellyttäisi vahvoja taloudellisia kannusteita, keppejä ja porkkanoita. Niiden käyttöön ei löydy valmiuksia. Huono kehitys siis jatkuu.

Joulun alla ilmestyi korkeatasoinen pohjoismaisen mallin tulevaisuuden haasteiden analyysi (The Nordic Model, Embracing globalization and sharing risks). Senkin mukaan yliopisto-opiskeluun käytetään meillä aivan liiaksi vuosia. Saman kirjan mukaan pohjoismaista mallia uhkaa eniten itsetyytyväisyytemme ja kyvyttömyytemme ratkaista tulevaisuuden ongelmia.
    Siinäpä se: omaan polveen osuu.

Raimo Sailas

Kirjoittaja on yhteiskunnallisiakin asioita harrastava Helsingin yliopiston alumni.

raimo.sailas ( a t ) vm.fi