22. helmikuuta 2008
Teksti:

25-vuotias Mira on juuri tullut katkaisuhoidosta ja aloittelee uutta elämää. Äiti muuttaa uuden miesystävänsä luo ja antaa Miralle asunnon. Äidin miesystävä Kale järjestää työpaikan videovuokraamossaan.
    Elämän peruspalikat näyttävät olevan koossa.
    Arki kuivilla olon rajamailla on kuitenkin päivittäistä taistelua. Siinä eivät auta yhtään syvällä huumekoukussa oleva isoveli Rami ja muut vanhat ”ystävät”.
    Pahinta on kuitenkin muisto menetetystä vauvasta: sen itku vainoaa yhä Miraa, eikä päänsisäinen ääni vaikene kuin yhdellä keinolla.
    Pian Miran asunto muuttuu jälleen huumeluolaksi.

Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Nollaneljäviisi on intensiivinen draama, joka kuvaa huumeongelmaa kaunistelematta. Läpitunkevasta toivottomuudestaan huolimatta näytelmä kuitenkin osoittaa, että uusi mahdollisuus on löydettävissä.
    Paitsi tarina huumekoukusta, Nollaneljäviisi on myös kuvaus siitä, että vaikka kaikki siteet olisivatkin katkenneet, ihmiset ovat yhä riippuvaisia läheisistään.
    Sumeassa todellisuudessaan rypevää Miraa esittää Pamela Tola. Sari Havas on elämän avohaavoille repimä äiti Hannele ja Juha Veijonen on nilkiksi paljastuva miesystävä Kale.
    Pääkolmikon jäsenet ovat selkeästi kokeneita kameranäyttelijöitä. He ilmaisevat paljon myös tehdessään asioita pienin elein.

Lampelan tekstiä on kehuttu paljon ja rohkeudessaan se ansaitseekin kiitosta. Kokemus tarinan äärellä on rankka, jos sen vain uskaltaa antaa tulla iholle.
    Hieman häiritsevää saattaa jonkun mielestä olla se, että henkilöiden puheessa menevät tyylilajit iloisesti sekaisin alatyylisestä meuhkaamisesta melko huoliteltuun kirjakieleen.
    ”Piri ei vain sovi sinulle” -tyyppiset lausahdukset voi toki ottaa myös jonkinlaisina vieraannuttavina elementteinä: teatteria tässä sentään vain katsotaan, onneksi.
    Jurkan minikokoisessa teatteritilassa katsojat joutuvat väkisinkin seuraamaan tapahtumia lähietäisyydeltä. Tarinan ainoa na miljöönä on Markus Tsokkisen varsin ytimekkäästi lavastama ankea lähiö olohuone.
    Välillä käy mielessä, että asia tulisi selväksi hieman vähemmälläkin riehumisella ja vyöryttämisellä. Toisaalta: hahmojen tuska on elämän kokoinen, ja se näkyy sekä ruumiissa että sielussa.
    Nollaneljäviidessä kaikki ovat riippuvaisia jostakin, niin nuoret kuin aikuisetkin. Kohtalokkaan sekoilunsa keskellä Rami saa kerran sanotuksi, että joku raja on oltava.
    Kun tämän sisäistää ja rajan löytää, on mahdollisuus parantua. Kunhan vain ehtii ajoissa.

Sipriina Ritaranta

Nollaneljäviisi Teatteri Jurkassa (Vironkatu 7) 17.5. asti, klo 19. Liput 24/14 e.