22. helmikuuta 2008
Teksti:

Ajattomista karikatyyreistä ajankohtaiseen vitsailuun. Politiikan napamiehistä fiktiivisiin takapiruihin. Tietokoneanimaatiosta näytelmäviihteeseen.
    Kun Presidentin kanslia korvasi tammikuussa Itse valtiaat, poliittisen huumorin painopiste näytti siirtyvän – ainakin paperilla. Yleisradion uudessa poliittisessa satiirisarjassa seurataan presidentin ja pääministerin toimia kanslia- ja lehdistöpäälliköiden kautta.
    Vuonna 2001 aloittaneita Itse valtiaita kritisoitiin keskittymisestä henkilöhahmojen persooniin.
    Paavo oli äksy, Seppo hidas, Päivi hysteerinen ja niin edelleen.
    Päivänpolitiikan sijasta huumorin raaka-ainetta olivat tarinat, joita media tuottaa poliitikoista. Itse valtiaiden koettiin ilmentävän aikaa, jona käsitykset politiikasta perustuvat yhä enemmän viihteeseen.
    Poliittisesta huumorista väitöskirjaa tekevä Marjo Kolehmaisen mielestä sarjan huumori saattoi kuitenkin toimia myös poliittisen kiinnostuksen herättäjänä.
    ”Itse valtiaiden toisteisuus ja ennalta arvattavuus tekivät politiikkaa ymmärrettäväksi. Toisaalta samat keinot myös trivialisoivat poliittisia prosesseja ja vahvistivat stereotyyppistä kuvaa poliitikoista”, Kolehmainen sanoo.
    Olivatko poliittiset tv-satiirit sitten ennen terävämpiä?

1960- ja 70-lukujen punaiset tuulet näkyivät myös aikakauden poliittisessa viihteessä. Vasemmistohenkinen tv-satiiri kulminoitui Sirkus Pasilassa, jota lähetettiin syksyllä 1970 kerran kuussa.
    “Informatiiviseksi viihdeohjelmaksi” tituleerattu Sirkus Pasila muistetaan parhaiten Heikki Kinnusen tapaninpäivänä 1970 esittämästä pilkkalaulusta.
    Vapaaksi maaksi ristityssä kappaleessa kokoomuslaisia pilkattiin verenimijöiksi. Laulun kuultuaan vieraana ollut kokoomuksen puoluesihteeri Harri Holkeri käveli studiosta ulos kesken lähetyksen.
    1970-luvun edetessä tv:n poliittisen satiiri tasapuolistui. Vasemmistolle ja oikeistolle haluttiin Ylessä antaa yhtä paljon puheaikaa. Siksi viihdekään ei saanut kallistua liikaa vasemmalle.
    Journalismin tutkimusyksikössä työskentelevän Jorma Mäntylä uskoo oikeiston äänekkään kritiikin vaikuttaneen poliittisen huumorin voimasuhteiden tasoittumiseen.
    ”Oikeisto syytti tuohon aikaan usein huumoriohjelmia puolueellisuudesta, ja syytökset heijastuivat ohjelmistoon. Tuntuu kuin monet käsikirjoittajat pelkäisivät näitä syytöksiä edelleen”, Mäntylä sanoo.

1970-luvun Yle oli vakavahenkinen valistaja. Seuraavalla vuosikymmenellä valtionmedia alkoi hivuttautua yhteiskunnan parantajasta sen palvelijaksi.
    Tasapäisen poliittiseen aikakauden katkaisi Hukkaputki, jonka tekijöitä hätisteltiin yleisöosastokirjoituksissa Neuvostoliittoon. Vuosina 1981-1983 esitetty sarja toi ironian asiaviihteeseen. Fakta ja fi ktio laitettiin samaan ohjelmapakettiin.
    Hukkaputkessa poliitikkoja kutsuttiin oikeilla nimillä ja parodisen Uusi-Suomisten perheen isä hankki vappuheilan. Huumoria taottiin usein suomettumisesta ja suomalaisten auktoriteetti uskosta.
    Itseironian merkiksi irvittiin 1970-luvun vakavamielistä Tasavallassa tapahtuu -ohjelmaa.
    Kaiken irvailun alla oli edelleen idealistinen ydin: rankallakin huumorilla yritettiin parantaa maailmaa.

1990-luvun poliittisen viihteen ilmiö oli postmoderni todellisuusleikki Hyvät herrat. Aarno Laitisen ja Lasse Lehtisen MTV:lle kirjoittamassa ajankohtaissatiirissa fi ktiivinen kauppaneuvos ja politrukki saunottivat oikeita poliitikkoja.
    Vieraat saivat myös vaikuttaa jakson käsikirjoitukseen. Keveyden lomassa sanottiin asioita, joiden sanominen asiaohjelmassa olisi johtanut raastupaan.
    Yle pureutui lama-Suomeen ennenäkemättömän kyynisellä Iltalypsyllä (1993-2001). Todellisuuden rajaa innolla hämmentäneen ohjelman keskeinen oivallus oli hyödyntää uutistoimituksen ylijäämämateriaalia. Eduskunnassa kuvattujen pätkien päälle näyttelijät imitoivat piikikästä lööperiä.
    Oikeat poliitikot suorastaan jonottivat päästäkseen ohjelman harrasteosuuteen kertomaan oudoista ajanvietteistään – vaikka tiesivät joutuvansa naurunalaisiksi.
    Tutkijat ovat luonnehtineet Iltalypsyä laman jälkeiseksi, lohduttavaksi terapiaksi. Vaikuttamaan siinä ei enää pyritty, ja ironia muuttui osin itsetarkoitukselliseksi.

Ylen poliittisessa satiirilla on ollut samoja tekijöitä 1980-luvulta saakka.
    ”Ehkä siksikin eri aikojen satiirissa on paljon samaa, kuten karrikoidun möreä-äänisiä miehiä ja kihertäviä naisia”, sanoo julkisen palvelun viihteestä väitöskirjaa tekevä Teemu Palokangas.
    Journalismin tutkimusyksikössä työskentelevän Jorma Mäntylän mukaan poliittisen huumorin kirjoittamisessa näkyy sukupolvien kuilu.
    ”Kun Ilkka Kanerva ja Paavo Väyrynen palasivat ministereiksi, Itse valtiaiden nuoremmat käsikirjoittajat eivät osanneet parodioida heitä, koska eivät tunne Kekkosen aikaa. Vastaavasti sarjan kirjoittamiseen osallistuneella Aarno Laitisella oli vaikeuksia ymmärtää nykynuorten aatemaailmaa.”
    Poliittisen satiirin purevuuteen vaikuttaa myös suomalaisten poliitikkojen vallan muutos. Kaikkia piikkejä ei ole enää syytä kohdistaa Arkadianmäelle: nykyään käsikirjoittajien pitäisi tuntea myös talouselämän vaikuttajia.
    ”Myös EU:n byrokratiaviidakko tarjoaisi herkullisia aihei ta poliittiselle satiirille”, Mäntylä sanoo.

Maria Säkö