Arvio: Kansallisteatterin Ruma

T:Teksti:

Lette on keksinyt hienon pistoliittimen. Sille on saatu patentti, ja nyt liitintä pitäisi lähteä markkinoimaan ulkomaita myöten.
    Sitten seinä nousee vastaan.
    Lette on esimiehen mielestä niin ruma, ettei hänen kasvojaan kannata käyttää liittimen myymiseen. Niinpä pomo pistää asialle söpön, mutta osaamattoman assistenttipojan.
    Näin Lettelle paljastuu yllättäen, että hän on katastrofaalisen ruma. Niin ruma, että hänen vaimonsakin katsoo häntä vain toiseen silmään.
    Vaimo kuitenkin pitää miestään sisäisesti kauniina; hän rakastaa erityisesti Letten ääntä. Tiedosta säikähtänyt ja ahdistunut Lette päättelee avioliittonsa olevan vain akustinen suhde. Hän päättää tehdä ällöttävälle naamalleen jotain – ja vähän äkkiä.
    Pian plastiikkakirurgi ottaa kammottavat ja erittäin kovaääniset aseet käyttöön – ja alkaahan siitä jälkeä syntyä.
    Lihamyllyssä Lettestä tulee järkyttävän hyvännäköinen.

Näin lähtee liikkeelle Kansallisteatterin kevään uutuus, saksalaisen Marius von Mayenburgin kirjoittama ja Michael Baranin ohjaama Ruma.
    Näytelmä ottaa kantaa aikamme kasaamiin ulkonäköpaineisiin ja siihen kenellä on valtaa suhteessa keneenkin. Yksinkertaisimmillaan esitys kysyy: mitä tarkoittikaan vanha latteus katsojan silmässä majailevasta kauneudesta?
    Esityksen alussa on neljä roolia. Ville Keskilä esittää ällöttävää Letteä ja Mi Grönlund tämän vaimoa. Pomoa esittää Jukka Puotila ja nuorta assistenttia Eero Järvinen .
    Alkulämmittelyn jälkeen alkavat nopeat vaihdokset ajasta ja tilasta toiseen. Myös roolihahmot vaihtuvat lennossa toisiksi ja taas takaisin.
    Nämä tasojen vaihtelut ovatkin esityksen kiinnostavinta antia. Esityksen lopussa on hämmentävää huomata, ettei ole enää ihan varma kuka on kuka.
    Letten onnistuneen leikkauksen jälkeen plastiikkakirurgilla on nimittäin jonossa enemmänkin ihmisiä, jotka haluavat olla yhtä hyvännäköisiä. Välineet surraavat, kirurgi rikastuu – ja kummasti uuden Letten näköisiä ihmisiä tulee ulos leikkauksesta. Ainakin heidät nähdään Letten näköisinä.

Vaikka aluksi vaikuttaa siltä, että Rumassa tarjottavat näkemykset hyvännäköisyyden merkityksestä ovat lähinnä itsestäänselvyyksiä, esitys kasvaa kiinnostavaksi tutkielmaksi ulkonäön vaikutuksesta identiteettiin ja ihmisen asemaan valtahierarkiassa.
    Baranin ohjaus tarkkailee, miten ulkonäön muutos vaikuttaa henkiseen olotilaan. Toinen kysymys on, mitä tapahtuu valtarakennelmille, kun nuorempia, kauniimpia, laihempia ja lihaksikkaampia ihmisiä aina ilmestyy jostain.
    Von Mayenburgin teksti on varsin oivaltava, samoin kuin Katri Renton lavastus, joka haastaa katsojan.
    Erikoinen näyttämö on vain reilun parin metrin syvyinen, mutta se on todella leveä. Sama pätee katsomoon. Rivejä on vain kolme, mutta katsomo on yhtä leveä kuin skeittiramppia muistuttava vanerinen näyttämö.

Kansallisteatterin Omapohjan remontin takia käyttämällä Takomon lavalla äänet ja toiminta tulevat lähelle katsojaa. Varsinkin plastiikkakirurgin käyttämät työkalut kuten jyrsijä ja pieni sirkkelityyppinen saha pitävät varsin pahaa ääntä. Lihanleikkuuvälineet aiheuttavat jopa vihlontaa katsojan hampaissa, mikä on tietysti tarkoituskin.
    Hassua kyllä, esitys saa myös pohtimaan, voisiko Ville Keskilää oikeasti sanoa rumaksi. Itse päädyin siihen, että ei mitenkään. Saatan tosin olla myös väärässä.

Kansallisteatteri Teatteri Takomon näyttämöllä, Fredrikinkatu 18. Esityksiä 26.4. asti. Liput 12/24e.

Sipriina Ritaranta
Kuva Tuomo Manninen