Neuvonen: Mitä äiti nyt sanoisi?

T:Teksti:

Täytin juuri 33 ja olen yhä lasten puolella, jos pitää valita lasten ja vanhempien välillä. Tunnen horisontaalista solidaarisuutta jopa parhaiden ystävieni lapsia kohtaan, vaikka en oikein osaa osoittaa heille yhteenkuuluvuuttamme.
    Vanhempien ja lasten välisessä suhteessa vallitsee aina jonkinlainen epäsymmetria. Meillä lapsilla on olemassa ”Mitä äiti nyt sanoisi?” -tunne. Se iskee kun tekee jotain tyhmänrohkeaa ja epäonnistuu, vaikka tietää, että tästä on kyllä varoitettu.
    Tai vaikkei epäonnistuisikaan mutta tuntee, että jotain kurjaa olisi voinut sattua. Tai silloin kun rikkoo oman totutun käytöksen rajoja: on humalassa väärässä seurassa, latelee tärkeille ihmisille suoria sanoja, harrastaa kevytkenkäistä seksiä, hylkää mukavasti palkatun työn, ostaa kalliin ja turhamaisen vaatteen, lähtee uppo-oudossa kaupungissa yöaikaan syrjäkujille tai kirjoittaa kolumnin vähän henkilökohtaisemmasta aiheesta.

Olen odottanut (vaikken ehkä toivonut) ”Mitä äiti nyt sanoisi” -tunteen häviämistä jo vuosia. Aikuistuessani olen jo ehtinyt tehdä kaiken sen mikä lapsena oli jotenkin pelottavaa mutta silti kiehtovaa.
    Nykyään perinteisten ajattelumallien rikkominen, omien tottumusten ylittäminen ja epämiellyttävien totuuksien latelu kuuluvat jopa työnkuvaani.
    Mutta ei siihen totu. Yllätän yhä itseni tuon tuosta saman lapsellisen nolouden ja häpeän sekaisen tunteeni parista.
    Vakiokysymys: onko vika minussa vai kulttuurissa? Liian ankara yliminä, sanoisi kai psykoanalyytikko. Infantiili aikuiskulttuuri, toteaisi kulttuurikonservatiivi.
    Ensimmäisen selityksen puolesta puhuu ehkä se, että osaan analysoida asiaa vain jälkimmäisen kautta.

Nuoruuden pidentyminen oli 1900-luvun jälkipuoliskon suuria ilmiöitä. Ei ollut enää pakko aikuistua, kun oli varaa tehdä kaikkea muutakin ja ehkäisy auttoi välttämään vahinkoaikuistumiset.
    Syntyneen kulttuurin tunnusmerkkejä on turha kerrata. Niin paljon niiden rappiollisuudelle ja naurettavuudelle on vielä viime vuosinakin ilakoitu.
    Harvemmin havahdutaan siihen, että tässä kaikessa on kyse myös yhteiskuntamme yksilöllistymisestä. Kun kysyn itseltäni ”mitä äiti nyt sanoisi”, irrottaudun perinteestä, teen valinnan, toimin yksilönä.
    Yksilöllistymisen seurauksena muutkin kuin taiteilijat haluavat rikkoa rajoja ja olla luovia. Ilman yksilöllistymistä meillä tuskin olisi teknologiaa ja innovaatioita juhlivaa dynaamista taloutta tai lukuisia elämänlaatuamme parantaneita tieteellisiä läpimurtoja.
    Ilman niitä äidit ja heidän todelliset sanomisensa olisivat keskuudessamme lyhyemmän ajan kuin nykyiset keskimääräiset 82,3 vuotta.

Aleksi Neuvonen

Kirjoittaja on Demos Helsinki -ajatushautomon tutkimusjohtaja ja ympäristöjärjestö Dodon varapuheenjohtaja.

aleksi.neuvonen ( a t ) gmail.com