25. tammikuuta 2008
Teksti:

Yleisradion tiedotus on usein niin harmaata, että hyvätkin ohjelmat sujahtelevat ohi, jos ei muista pysyä tarkkana. Julkistaessaan Viimeiset sanani -ohjelmahankkeensa Yle sai vaihteeksi aikaan kunnon myräkän.
    Syy hälyyn ei ollut purevassa mainoskampanjassa, vaan yksinkertaisesti ohjelmaidean raflaavuudessa. Hollantilaislähtöisessä sarjassa kuusi suomalaista ja neljä hollantilaista päähenkilöä tekee videotestamentin.
    ”Viimeiset sanani ei ole tosi-tv-ohjelma, vaan dokumentaarisella otteella tehty asiaohjelma ihmisistä, jotka tietävät kuolevansa muutamien kuukausien kuluessa”, vakuuteltiin Ylen tiedotteessa.
    Turha yritys. Pian lehdet kiljuivat Ylen tekevän tosi-tv-sarjaa kuolemasta.

Tosi-tv:ta on tahkottu vuosikausia ja siitä on tehty nipputolkulla tutkimusta, mutta käsitteenä se on edelleen kovin hämärä. Selvää on vain se, että jokin tosi-tv:ssa epäilyttää. Ja kiinnostaa.
    Koska suurimmat mediamyrskyt syntyvät kauhistelusta, Viimeisten sanojen esittäminen tosi-tv:ksi oli Ylelle kuin palkinto.
    Katsojakatoa vastaan tappeleva TV2 sai esiteltyä ensi vuoden ykköstäkynsä onnistuneesti. Julkisuutta tarvittiin myös houkuttelemaan ohjelmaan osallistujia, joita on löytynyt jo kolme.

Kun kohu oli saavuttanut lakipisteensä, arvovallastaan tarkalla Ylellä oli jo kiire aloittaa jälkityöt.
    ”Emme tee kuolevilla ihmisillä viihdettä. Viimeiset sanani on dokumenttisarja, ei tosi-tv-sarja. Tämä tehdään aidosti kohteita kunnioittaen”, vakuutteli TV2:n faktaohjelmista vastaava ohjelmapäällikkö Timo Järvi ohjelman tiedotustilaisuudessa (HS 18.1.).
    Dokumenttisarjan ja tosi-tv-sarjan eroa Järvi kuvaili Helsingin Sanomille seuraavasti:
    ”Sanoisin, että dokumentin lajityyppinen lähestymistapa on kohdettaan kunnioittava, perustuu heidän vapaaehtoisuuteensa. Heistä kannetaan vastuuta. Minusta tosi-tv tungeksii ihmisten intiimille alueelle.”

Järven kommentti ei kerro uutta tosi-tv:n ominaislaadusta.
    Piilokamera- ja poliisi-tv-ohjelmia lukuun ottamatta on vaikea keksiä tosi-tv-formaattia, joka ei perustuisi vapaaehtoisuuteen. Päätökset kohteen yksityisyyden kunnioittamisesta ja hänestä vastuun kantamisesta tekee kukin sisällöntuottaja erikseen. Ylilyönneille ovat alttiita kaikkien lajityyppien tekijät.
    Tosi-tv:n epäsuora syyttely ”intiimille alueelle tungeksimisesta” lähinnä huvittaa. Itse Viimeisissä sanoissa on tietenkin kyse nimenomaan intiimille alueelle menemisestä.
    Ja hyvä niin.

Kuolema on ollut aina läsnä populaarikulttuurissa ja mediassa. Useimmiten se näyttäytyy poikkeustilanteista napattuina rajuina väläyksinä. Siksi arkisen kuoleman kuvaamiselle on hyvät perusteet.
    Vaikka kuolemaa lupaisi kuvata kuinka kunnioittavasti, ei voi välttyä selittelyltä. Se on luonnollista, koska kuoleman jos minkä koetaan olevan yksityinen asia.
    Kuolevien ihmisten itsensä ohi käydystä Viimeiset sanani -keskustelusta ei silti paista ainoastaan huoli heidän yksityisyytensä suojasta. Nuoruutta ja terveyttä palvovassa kulttuurissa vanhuus ja sairaudet on työnnetty nurkkaan tai naamioitu niin hyvin kuin on osattu.
    Siksi niihin suhtaudutaan niin kuin vieraaseen suhtaudutaan: pelokkaasti ja epäillen.
    Vaikka väestö vanhenee ja ikäihmiset ovat aktiivisimpia televisionkatsojia, harmaus pääsee tv:ssa näkyvästi esiin vain nuorekkuudella meikattuna. Niin kuin MTV3:n uudessa K-70-sarjassa, jossa seniorit tekeytyvät rokkareiksi.

Matti Rämö