Toinen teini-ikä
”Kun katsoin peiliin, en tunnistanut itseäni”, kuvailee 31-vuotias Aarni Korpela kolmeakymmentä vuotta Reetta Korpelana.
20-vuotiaasta lähtien Reetta piti itseään mieleltään miehenä. Ja koska melkein kaikki muutkin miehet menevät armeijaan, astui Reetta 24-vuotiaana valtion harmaisiin.
”Tulin hyvin toimeen miesten kanssa, mutta naisten tuvassa olin täysin hukassa. En ymmärtänyt ollenkaan muiden juttuja.”
Reetta ajatteli aluksi, että voisi elää mielen ja ruumiin ristiriidan kanssa. Vasta pitkän harkinnan jälkeen hän hakeutui transtutkimuksiin keväällä 2005. Hoitoprosessi mutkistui kuitenkin jo samana kesänä: Reetta tuli raskaaksi.
”Prosessi keskeytettiin vuodeksi. Sen jälkeen tutkimukset ja hoito jatkuivat onneksi normaalisti.”
Viime toukokuussa Reetta otti käyttöön Aarni-nimen ja aloitti hormonihoidon.
”Testosteroni tasapainotti pääkoppaa ja nosti mielialaa lähes välittömästi.”
Hormonikuuri myös muokkasi Aarnin kehoa miehisemmäksi ja madalsi ääntä. Elokuussa Aarni meni rintaleikkaukseen.
”Yhtäkkiä olin kaikkien silmissä mies.”
Dramaattisimmin Aarnin mielestä muuttui, millaisena vanhempana häntä pidettiin.
”Kun olin äidin roolissa, koin että minua tarkkailtiin jatkuvasti. Isänä saan olla paljon rennompi ja silti minua kannustetaan paljon enemmän. Isä on aina hyvä isä, kun hän tekee jotakin lastensa kanssa, mutta kun äiti on lastensa kanssa, se tekee aina jotain väärin.”
Puolitoistavuotias tytär kutsuu Aarnia ”ijäksi”. Yksinhuoltaja-Aarnille se sopii hyvin, vuodet Reettana tuntuvat hänestä jo nyt hyvin etäisiltä.
”Tuntuu absurdilta, että vielä puoli vuotta sitten imetin lasta. Mielellään en ajattele sitä. Muisto kuuluu edelliseen elämään.”
Aarnin uusi elämä on alkanut teini-iästä, joka hormonihoidon ansiosta kestää vielä pari vuotta.
Olo on välillä euforinen.
”Aamulla tuntuu vain niin siistiltä herätä uudessa vartalossa.”
Varjopuoliakin toisessa teini-iässä on ollut: kesällä kolmekymppisellä Aarnilla oli äänenmurros ja marraskuussa hän joutui todistamaan täysi-ikäisyytensä ostaessaan tupakkaa.
Miehen henkilötunnuksen Aarni saa näillä näkymin toukokuussa. Penisrekonstruktiosta hän ei ole vielä tehnyt päätöstä.
”En välttämättä koe sitä tarpeelliseksi.”
Leikkaus voisi aiheuttaa esimerkiksi erilaisia virtsausvaivoja.
Työkseen Aarni piirtää ja näyttelee. Piirroksissaan, joista tunnetuimpia ovat Nyt-liitteen Pieni Kuolema -ruudut, hän välttelee sukupuolitematiikkaa.
Teatterilavalla sukupuolta ei sen sijaan voi täysin ohittaa. Joulukuussa Aarni on näytellyt Naamio ja Höyhen -teatterin mukaelmassa Liisa ihmemaassa -tarinasta. Esitys käsittelee transformaatiota ja identiteettiä.
”Teatterityöryhmä on pitänyt minun muutostani kiehtovana asiana. Tykkään heidän positiivisesta näkökulmastaan. Vaikka onkin paskamaista, että olen transsukupuolinen, olisi väsyttävää, jos minuun suhtauduttaisiin koko ajan huolestuneesti tai säälivästi.”
Fyysisesti nainen, juridisesti mies
”Yhdeksänvuotiaana haaveilin, että koulun liikuntasalin pukuhuoneiden välissä olisi ollut tila, jossa pojista olisi leikattu tyttöjä”, muistelee 43-vuotias Heli Hämäläinen, syntymänimeltään Heikki.
Nuori Heikki ei luopunut haaveestaan, mutta teini-iässä iski häpeä. Hän päätti sopeutua miehen kuoreen, vaikka väkisin.
”Olin sosiaalisesti aika kameleontti ja pärjäsinkin. Kävin aliupseerikoulun, valmistuin kauppakorkeakoulusta ja sain valtion viran.”
Vuonna 1996 Heikki meni naimisiin, mutta salasi vaimoltaan sukupuoliristiriidan.
”Pystyin piilottamaan asian pitkään, mutta lopulta paha olo aiheutti minulle syömishäiriön.”
Vuonna 2004 Heikki oli paisunut 160-kiloiseksi. Se sai hakeutumaan transtutkimuksiin, ja puhumaan asiasta myös vaimolle.
”Aluksi olin järkyttynyt”, puoliso Susanna kertoo.
”Olimme kaksi vuotta aiemmin saaneet tyttären, ja sitten tuli tällainen asia. Kävin läpi monta sisäistä kamppailua.”
Pariskunta meni Väestöliiton perheterapiaan ja pitkien terapiaistuntojen jälkeen päätti pysyä yhdessä. Seuraavaksi Heikin piti voittaa puolelleen transtutkimusyksikön psykiatri. Se kesti 14 kuukautta.
”Meitä transsukupuolisia epäillään hulluudesta joka käänteessä”, Heli sanoo. Hän halusi hoitaa tytärtään kotona ja tehdä siinä sivussa tutkimusprosessin omalla ajallaan. Siksi hän otti töistä vuoden vuorotteluvapaan.
”Psykiatri tulkitsi vuorotteluvapaani niin, että nuppini on ratkennut, ja määräsi kuuden kuukauden ylimääräisen psykoterapian ennen diagnoosia.”
Diagnoosin jälkeen Heikki on voinut käynnistää varsinaisen sukupuolen korjausprosessin ja vaihtaa nimensä Heliksi.
Uusi ongelma odotti kuitenkin kesäkuussa maistraatissa: naimisissa oleva transsukupuolinen ei saa uutta henkilötunnusta, jos ei muuta liittoaan rekisteröidyksi parisuhteeksi. Tätä Heli ja hänen vaimonsa eivät halua.
”On väärin, jos hoitoprosessi vaatii siviilisäädyn muuttamista”, Susanna sanoo.
”Miehen kanssa olen mennyt naimisiin, ja haluan elää hänen kanssaan, vaikka hän muuttuukin naiseksi. Silti oma seksuaalinen identiteettini ei ole mitenkään muuttunut: en tunne itseäni lesboksi.”
Maistraatille selitys ei kelvannut. Heli pysyi juridisesti miehenä. Miehen kuoreen hänellä ei kuitenkaan ole enää paluuta.
”Hormonihoitoa ei voi käsittääkseni keskeyttää, enkä sitä haluakaan. Aion myös mennä leikkaukseen ja viedä prosessin loppuun.”
Sen jälkeen Heli on fyysisesti nainen, mutta juridisesti mies loppuelämänsä, ellei oikeuslaitos kumoa maistraatin päätöstä henkilötunnuksesta.
Paperien ja ulkonäön ristiriita tulee usein eteen.
Miehen henkilötunnuksen takia Heli ei saa Kelan erityiskorvausta estrogeenihormoneista. Eniten ongelmia on kuitenkin matkustaessa.
”Joudun kuljettamaan passintarkastusta varten nivaskaa papereita, jotka kertovat minun olevan transsukupuolinen. Se rikkoo räikeästi yksityisyydensuojaani. Ja en edes halua tietää, mitä minulle tapahtuu, jos esittelen papereita maassa, jossa homoseksuaaleja pistetään vankilaan.”
Helin mielestä viisi vuotta sitten säädetystä translaista ei ole ollut juuri hyötyä.
”Jos nyt aloittaisin sukupuolen korjausprosessin, tekisin sen ulkomailla. Silloin prosessi olisi paljon nopeampi.”
Samaan aikaan kun Heli ja Susanna kertovat kotisohvallaan kamppailusta maistraattia vastaan, Vilja-tytär piirtää olohuoneen lattialla aurinkoja, lammaspilven ja kuvan perheestään.
”Äitin hiuksissa on raitoja ja isin hiukset ovat kiharat”, hän kertoo.
Mutta mitä tytär ajattelee siitä, että isistä on tullut nainen?
”Hän on kasvanut tämän mukana”, Susanna sanoo.
”Kun Vilja oli kaksivuotias, kerroimme hänelle lorun siitä, mistä on pienet tytöt ja pojat tehty, ja sanoimme, että isin taikinaan on mennyt vähän sokeria. Vilja on ymmärtänyt kaiken hirveän hyvin. Paremmin kuin moni muu.”
Haastateltavien etunimet on muutettu Heliä lukuun ottamatta.
Äijästä Martta-aktiiviksi
”Teini-ikäisenä luulin olevani ainoa tällainen maailmassa”, Johanna kertoo.
Johanna, tuolloin vielä Jukka, oli 12-vuotiaasta lähtien varma, että on tyttö. Mutta vartalo sen kuin miehistyi.
1960-luvun Porissa tieto transihmisistä oli pornolehtien varassa.
”Katsoin miehen sukuelimiä esittelevää naista ja ajattelin, että kyseessä on pakko olla trikkikuva”, hän kertoo.
Nuori Jukka katsoi miehen mallia kavereistaan ja toimi kuten he: kouluttautui sähköteknikoksi ja meni pian naimisiin.
”Kun sitten sain jotain lisätietoa transsukupuolisuudesta viihde- ja iltapäivälehdistä, minulla oli kaksi lasta elätettävänä. Prosessi lykkääntyi ja lykkääntyi.”
Sukupuoliristiriidan aiheuttaman pahan olon Jukka hukutti harrastuksiin. Hän oli aktiivisesti mukana leirintämatkailijoiden yhdistyksessä ja työpaikan autokerhossa. Työkaverit nielivät täydestä moottoreita rassaavan äijän roolin.
Sitten vuonna 2002 tapahtui. Huhtikuussa Jukka ja hänen vaimonsa laittoivat avioeron vireille. Toukokuussa eduskunta hyväksyi lain ”transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta”. Jukka päätti, ettei jaksa enää jatkaa salailua.
”Laki teki hoitoon hakeutumisen helpommaksi. Ennen lakia Terveydenhuollon oikeusturvakeskus saattoi perustelematta hylätä transsukupuolisen leikkaushakemuksen. Tuskin olisin jaksanut alkaa tapella byrokratian kanssa.”
Alkuvuonna 2003 Jukka liittyi mukaan Setan transihmisten vertaisryhmään. Siellä hän joutui miettimään uuden nimen.
”Selailin vähän tyttöjen nimikirjaa, ja Johanna kuulosti mukavalta suussa.”
Naistenpäivänä 2004 Johanna marssi työpaikkalääkärille. Lääkäri ei ollut ennen tavannut transsukupuolista, mutta Johannalla oli mukanaan transihmisten potilasyhdistyksen Trasekin koostama tietopaketti. Työpaikkalääkäri antoi lähetteen HYKS:n transtutkimusyksikköön Meilahteen.
Sukupuolen korjausprosessin alkaessa Johanna oli 57-vuotias.
”Vanhempani elävät yhä. Ajattelin, että jos elän yhtä vanhaksi kuin he, niin ehdin olla vielä parikymmentä vuotta oikeassa sukupuolessa.”
Hoitoprosessi kesti runsaat kolme vuotta. Siihen kuului muun muassa lähes kuusikymmentä seurantaistuntoa omahoitajan luona, parranpoltto laserilla, puheterapiaa ja äänihuulten leikkaus. Viime toukokuussa Johannalle tehtiin sukuelinkirurgia.
”Leikkauksen jälkeen halusin heti varmistua, että onhan homma varmasti hoidettu, ja tunnustelin itseäni vähän jännittyneenä. Nyt uusi vartalo tuntuu jo normaalilta.”
Sekä Johannan vanhemmat että lapset ovat suhtautuneet positiivisesti muutosprosessiin.
”Poika tosin vierastaa ajatusta, että lapsenlapseni kutsuisi minua mummoksi. Niinpä olen hänelle Johanna-täti.”
Johanna säilytti myös kaverinsa, vaikka moni heistä yllättyi täysin. Uusia tuttaviakin hän on ehtinyt saada naisena. Vuoden alussa hän meni mukaan paikallisen marttayhdistyksen toimintaan. Helmikuusta lähtien hän on kuulunut myös yhdistyksen hallitukseen.
”Yhdistyksessä kaikki pitävät minua naisena, enkä ole kertonut taustastani. Kerron asiasta siinä vaiheessa, jos se käy ilmi.”
Elämänmuutoksensa Johanna on tyytyväinen.
”Ennen salailu johti aggressiivisiin purkauksiin. Viha on jäänyt pois ja tilalle tullut herkkyys. Nyt uskallan vollottaa tv-sarjojen äärellä.”
Jukka-nimi on muutettu.
Translaki korjasi paljon, muttei kaikkea
Vielä 1990-luvulla asiantuntematon lääkäri saattoi passittaa sukupuoliristiriidasta kertoneen potilaan suljetulle osastolle mielisairaalaan.
Näin kertoo Setan Transtukipisteen erityissosiaalityöntekijä Maarit Huuska.
Muutamassa vuodessa on onneksi tapahtunut paljon.
Transsukupuolisten tarve korjata sukupuoltaan huomioitiin ensimmäisen kerran vuoden 2003 alusta voimaan tulleessa laissa. Translaki ja siihen liittyvä asetus selkeytti Suomen aiemmin kirjavia hoitokäytäntöjä.
Transsukupuolisuus ei ole sairaus, eikä transsukupuolisten ”parantamisessa” terapialla ole onnistuttu, vaikka sitäkin Suomessa yritetty – etenkin ennen translakia.
Toimivimmaksi hoitokeinoksi on todettu transsukupuolisen kehon korjaaminen hänen kokemustaan vastaavaksi. Korjaus tapahtuu hormonien ja leikkausten avulla.
Tärkeää on myös juridisen ja sosiaalisen sukupuolen korjaaminen.
Hoitoprosessissa jälkimmäistä edustaa tosielämäkoe. Koe tarkoittaa että päästäkseen leikkaukseen, transsukupuolisen pitää elää vähintään vuoden oikeaksi kokemansa sukupuolen roolissa.
Jo ennen lakia transsukupuolinen saattoi saada käypää hoitoa, jos kohtasi pätevän psykiatrin.
Transsukupuolisen piti kuitenkin vakuuttaa oman lääkärin ja psykiatrin lisäksi Terveydenhuollon oikeusturvakeskus (TEO), jos halusi sukuelinkirurgiaan.
”TEO hylkäsi noin kolmasosan lupahakemuksista, vaikka niiden liitteenä oli aina hoitavan lääkärin suositus”, Huuska sanoo.
Eikä se perustellut hylkäyksiään.
”Hylkäyksen saattoi aiheuttaa koulutustausta, perheellisyys, seksuaalinen suuntautuminen tai jopa se, että oli `liian pitkä naiseksi`”, sanoo Santeri Ilola transsukupuolisten potilasyhdistys Trasekin hallituksesta.
Transyhteisössä TEO:ta kutsuttiinkin Terveydenhuollon oikeusmurhakeskukseksi.
Vuodesta 2003 lähtien sukuelinkirurgiaan on päässyt kahden psykiatrin lausunnolla. Translakiin liittyvä asetus määritteli myös pätevyysvaatimukset transsukupuolisten kanssa työskentelevälle terveydenhoitohenkilökunnalle.
”Laki sisälsi jopa hieman enemmän kuin uskalsimme odottaa”, lain valmisteluun osallistunut Ilola toteaa.
Edistyksellistä Suomen translaissa oli esimerkiksi, että laki antoi naimisissa olevan sukupuoltaan korjaavan muuttaa liittonsa rekisteröidyksi parisuhteeksi ilman eroamista välissä.
Laki ja hoitoasetus eivät ole kuitenkaan poistaneet kaikkia transsukupuolisten ongelmia. Ilolan mukaan hoitoasetusta ei nimittäin noudateta esimerkiksi HYKS:ssa, jossa tehdään puolet Suomen sukupuolen korjaushoidoista.
”Tutkiva lääkäri vaihtuu HYKS:ssa yhtenään, ja asetuksen edellyttämää pysyvää asiantuntijuutta ei ole sinne kertynyt kuin asiakirjatasolla.”
Mikä trans?
Transsukupuolinen ihminen kokee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen kuin mihin hänet biologiansa mukaan luokitellaan. Transsukupuolisuutta on aiemmin pidetty psykologisena ilmiönä. Uudet tutkimukset esittävät, että sen alkuperä saattaa olla kehitysbiologinen.
Transseksuaalisuus on transsukupuolisuuden vanha nimitys. Sitä käytetään kuitenkin edelleen myös virallisissa yhteyksissä lakitekstiä ja diagnooseja myöten. Transsukupuolisuudella ei ole kuitenkaan tekemistä seksuaalisen suuntautumisen kanssa.
Transnainen on syntymässään luokiteltu mieheksi, mutta kokee olevansa nainen.
Transmies päinvastoin. Sukupuolen korjaushoidon aloittaa vuodessa Suomessa vuosittain arviolta 30-45 transsukupuolista, joista transnaisia on kaksi kolmasosaa.
Transvestismi on tarve eläytyä vastakkaisen sukupuolen rooliin ulkoisilla keinoilla. Transvestiitin sukupuoli-identiteetti on kuitenkin anatomisen sukupuolen mukainen, eikä hän halua korjata sukupuoltaan lääketieteellisesti.
Transgender kokee elävänsä mieheyden tai naiseuden rajalla, välillä tai ulkopuolella. Osa transgender-ihmisistä tarvitsee samantyyppisiä hoitoja kuin transsukupuoliset saattaakseen kehonsa vastaamaan sukupuoli-identiteettiään, mutta transgender ei yleensä halua kokonaan sulautua naisten tai miesten ryhmään.
Intersukupuolisen fyysiset sukupuolta määrittivät tekijät eivät ole yksiselitteisesti joko tytön tai pojan. Intersukupuolinen ei välttämättä koe tarvetta kehonsa muokkaukseen, mutta hänet leikataan usein lapsena plastiikkakirurgian avulla joko tytöksi tai pojaksi.
Janne Salomaa
Kuvat Raisa Karjalainen
