14. joulukuuta 2007
Teksti:

Hyvä Kimi! Kimi Räikkönen antoi presidentin itsenäisyyspäivävastaanotolla ensimmäistä kertaa lausunnon, jossa oli sisältöä. Räikköseltä kysyttiin Ylen haastattelussa, kuinka usein kotimaa on mielessä formula-auton ohjaimissa. Räikkönen vastasi:
    ”Varmaan silloin eniten, jos on voitto tullu, niin tulee Maamme- laulu. Silloin sen varmaan muistaa parhaiten. Mutta ei sitä muuten mieti, että on Suomesta. Kaikkihan sen tietävät, mutta sitä ajaa kun tykkää ajamisesta, rakastaa ajamista, ja ajaa tiiminsä puolesta.”
    Eli Räikkönen ajaa Ferrarin puolesta, ei Suomen. Vieressä seisseen keihäänheittäjä Tero Pitkämäen vastaus oli se perinteinen:
    ”Kyllä se hieno hetki on, kun kansallislaulu tulee sieltä. Se on se paras hetki. Siihen sitä aina joka kausi tähtää, että se kansallislaulu sieltä tulisi.”
    Epäilen kuitenkin, että jos kansainvälisten urheilukilpailujen palkintojenjaossa olisi tapana soittaa voittajien kunniaksi Ukko Nooa, se olisi edelleen Pitkämäen mielestä ”se paras hetki, johon joka kausi tähdätään”.

Räikkösen vastaus oli rehellisempi. Ammattiurheilun ja isänmaallisuuden kulissiavioliitto on vastenmielistä sanahelinää ja tosiasioiden kieltämistä.
    Toki valtaosa suomalaisista urheilijoista on kasvanut Suomen hyvinvointijärjestelmän ja nuorisourheilutyön hyvässä hoivassa, kiitos vaan RAY ja veronmaksajat. Suosituimmat urheilulajit ovat kuitenkin jo kauan sitten muuttuneet niin ammattimaisiksi, että niissä menestyvät urheilijat saavat kiittää palkintokorokkeella aivan muita tahoja kuin isänmaataan.
    Räikkösen olisi tietenkin pitänyt osoittaa hieman tilannetajua. Linnan juhlissa kymmenet vieraat joka vuosi mumisevat jotakin isänmaallista samaan kysymykseen. Itsenäisyyspäivänä on kohteliasta ja oikein osoittaa kunnioitustaan isänmaalle. Mutta kuitenkin, miksi ammattiurheilijoiden pitäisi menestyksen hetkellä tuntea jotakin erityistä kansallistunnetta, jota meiltä muilta ei koskaan tiukata? Puhumattakaan siitä, että heidän pitäisi epäonnistuessaan pyytää anteeksi Suomen kansalta!

Suomi täytti juuri 90 vuotta. Ei tässä enää olla mikään nuori valtio, joka pitää juosta maailmankartalle. Suomi ei myöskään ole diktatuuri, jonka pitäisi lapsellisesti pönkittää itsetuntoaan urheilumenestyksellä, Kuuban tai Kiinan tapaan. Emmekä me sentään osta urheilijoita edustamaan itseämme, kuten on tehnyt esimerkiksi Qatar. Niin tehdessään Qatarista tulee urheilijan sponsori.
    Viime kesäolympialaisten aikaan kävin ostoksilla Adidaksen myymälässä. Valitsin hyvän ajankohdan, sillä kaikki tuotteet olivat reilussa alennuksessa. ”Juhlistamme Adidaksen urheilijoiden hyvää menestystä Ateenassa”, alennusilmoituksissa sanottiin.
    Ehkäpä Adidaksella ja Ferrarilla voisi olla myös oma lippu ja kansallishymni, niitä kauden parhaita hetkiä varten.

Joanna Palmén

Kirjoittaja opiskelee, urheilee ja toimittaa Tukholmassa.
joanna.palmen(at)helsinki.fi