14. joulukuuta 2007
Teksti:

Onko teatterin tai elokuvan valosuunnittelu onnistunutta silloin, kun sitä ei huomata? Valosuunnittelun yksityiskohtien purkaminen on Suomessa vähäistä, vaikka etenkin kotimaisen nykytanssin valosuunnittelu on niittänyt mainetta ulkomailla. Kolme valosuunnittelijaa kertoo nyt, miten valaistus syntyy.

Valosuunnittelija Mari Aggen suunnittelemia valoja ei ole huomioitu uusimman näytelmän kritiikeissä. Se ei Aggea haittaa.
    ”En halunnut tehdä erillisiä valokikkoja, jotka eivät sovi kokonaisuuteen. Toisaalta kokonaisuudessa saa jättää katsojalle vastuuta.”
    Uusin työ on Viirus-teatterissa marraskuussa ensi-iltansa saanut Albert Camus`n Caligula, joka kertoo nuorena valtaan nousevasta hirmuhallitsijasta.
    Agge halusi luoda näytelmään valoilla ja heijastuksilla vaikutelman, että tila menee kasaan ja tiivistyy.
    ”Yleisö ei huomaa, että ahdistavuus tulee myös valoista.”
    Caligulassa Agge oli innoissaan, kun hän pääsi leikkimään lavastuksen peilielementin kanssa.
    ”Teoksen yhtenä valosuunnittelullisena ideana on, että näyttelijöihin suunnataan kylmiä, suoraan ylhäältä tulevia valospotteja.”
    Yleensä näyttelijöiden kasvot pyritään valaisemaan mahdollisimman selkeästi. Caligulassa Agge käytti harvinaista, alhaalta tuleva valoa, joka vääristi kasvoja.
    ”Valo luo vesimäisen efektin heijastuessaan lattiasta näyttelijöiden kasvoihin, sillä lattia muodostuu kiillotetuista metallilevyistä.”
    Itseoppinut 28-vuotias Agge on tehnyt Viiruksen taiteellisen johtajan, liettualaisen Cezarijus ”Cezaris” Graužinisin kanssa kaksi valosuunnittelutyötä.
    Cezaris on vahva kuvien tekijä, vaikka näyttämö pysyy molemmissa esityksissä riisuttuna. Näyttelijät luovat ympäristöä.
    Aggen ja Cezarisin edellisessä yhteistyössä Kafkan novelleihin perustuvassa No Returnissa valoilla reagoitiin näyttelijöiden sisäiseen maailmaan.
    ”Kun kertoja haltioituu, lisätään paljon valkoista valoa, jolloin kaikki ikään kuin loistaa ja palaa puhki.”

Freelance-valosuunnittelija Kaisa Salmi on tehnyt valosuunnittelun noin kymmeneen nykytanssiteokseen.
    ”Tanssivalossa täytyy huomioida se, että keho on keskiössä. Kehon, musiikin, liikkeen ja tilan suhteet ovat tärkeitä.”
    Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnittelulinjalta valmistunut Salmi on työskennellyt myös ympäristötaiteen ja valoteosten kanssa.
    Tekniikan kehittymisen vuoksi voisi luulla, että parhaiten valoja ymmärtäisivät nuorten polven ohjaajat.
    ”Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi (jo 40 vuotta alalla ollutta) Kaisa Korhosta pidän valosuunnittelun kannalta ideaalina. Hän usein aloittaa ohjauksensa valotilanteesta.”
    Salmi tekee mieluiten käsitteellistä valosuunnittelua. Siinä ei pyritä kuvittamaan teosta, vaan esimerkiksi yötä pyritään symboloimaan jotenkin muuten kuin kuuta kuvaavalla valopallerolla.
    Zodiakissa sai tällä viikolla ensi-iltansa Hanna Brotheruksen tanssiteos Lähiosoite, jossa tanssijat myös laulavat. Tanssiteoksen valosuunnittelu syntyy yhtä aikaa koreografian kanssa.
    ”Lavastaja on tärkeä työkumppani, sillä hänen kanssaan mietin sävyt ja pinnat ja sen, miten valo niihin osuu”, valaistuksen suunnitellut Salmi kertoo.
    Lähiosoitteen koreografiassa, tanssissa, lavastuksessa, valosuunnittelussa ja musiikissa toistuvat samat ideat.
    ”Joskus valo voi olla lavaste. Lähiosoitteessa käytämme jääkaappeja, joista tulee valoa.”

Elokuvavalaisija Harri Sipilä on toiminut alalla vuodesta 1989. Miehen ura alkoi teekkariajan elokuvakerho Montaasissa.
    Elokuvaa tehdessä valaisijan työnjohtaja on kuvaaja.
    ”Ohjaaja ja kuvaaja päättävät elokuvan lookin. Sitten kuvaaja toivoo jotakin ja yritän toteuttaa sen.”
    Musta jää -elokuvaan Sipilä etsi kuvaaja Harri Rädyn kanssa vahvoja tunnelmia ja tavallista dramaattisempaa valoa, koska kyseessä oli kolmiodraamamainen jännäri.
    ”Valoideat lähtevät siitä, kun näen kuvauspaikat.”
    Elokuvassa on paljon kohtauksia, jotka tapahtuvat yöllä. Silti valo on kohtauksissa erilaista.
    ”Esimerkiksi kun päähenkilö (Outi Mäenpää) muuttaa erilleen aviomiehestään ja menee uudessa asunnossaan parvekkeelle seisomaan. Kaupungin valot ovat lämpimät ja päähenkilö erottuu taustasta selvästi, hän ei kuulu joukkoon.”
    Kiire ja huono rahoitustilanne vaikeuttavat valaisijan työtä.
    ”Esimerkiksi 80- ja 90-luvuilla saatettiin kuvata 350 kuvaa 40 päivän aikana, nyt samassa ajassa saatetaan tehdä jopa 1 300 kuvaa”, Sipilä kertoo.
    Sipilän mukaan valaiseminen on kuitenkin ammattimaistunut suomalaisessa elokuvassa. Valoihin on alettu satsata, niin tekniikkaan kuin työtapoihinkin.
    ”Suomessa on paljon sellaisia tekijöitä, esimerkiksi Klaus Härö, joille elokuvan valot ovat tärkeitä.”
    Toisaalta nykyään kotimaisista elokuvista valosuunnittelu saattaa myös puuttua melkein kokonaan, tietoisesti.
    ”Valaistussuunnittelua on sekin, että se jätetään pois.”

Maria Säkö
Kuva © Nicke von Weissenberg