30. marraskuuta 2007
Teksti:

Tällä hetkellä ammattiliittoihin kuuluu 34 000 nuorta enemmän kuin viisi vuotta sitten. Hienoa. Onnea heille.
    Siis onnea siitä, että he ovat löytäneet liiton, johon liittyä. Kaikille se ei ole niin yksinkertaista.
    Esimerkiksi eräs tämän lehden sivulla neljä esiteltävään Ylioppilaslehden nettikyselyyn vastanneista opiskelijoista ei ole yrityksistään huolimatta löytänyt itselleen liittoa mihin liittyä:
    ”Olen ollut yhteydessä eri liittoihin, joiden kiinnostus rekrytoimiseeni jäseneksi on vaikuttanut hämmästyttävän vähäiseltä.”
    Vähäisen kiinnostuksen syyksi kirjoittaja arvelee sitä, että hänen toimialansa, tapahtumanjärjestäminen, ”ei ole `perinteisen` kahdeksasta neljään -mallin mukainen, vaan hyvin suhdannealtis ja tuulinen”.
    Liitot ovat onneksi pikku hiljaa heräämässä ongelmaan. Esimerkiksi moniin oman liittoni nuorisoti- laisuuksiin saavat osallistua myös liittoon kuulumattomat, ja SAK:n auttavaan puhelimeen saa soittaa, kuului sitten liittoon tai ei.
    Liitoissa on tajuttu, että työelämän pelisääntöjä kannattaa opettaa myös niille, jotka eivät (vielä) kuulu liittoon:
    On kaikkien etu, että myös järjestäytymättömät työntekijät tietävät, mitkä heidän oikeutensa ja velvollisuutensa ovat. Näin työnantajat eivät voi vedättää työntekijöitä, jolloin myös liittojen neuvotteluasema vahvistuu. Ja saattaapa joku ”ilmaiseksi” neuvottukin vielä liittyä liittoon saatuaan sieltä hyvää kohtelua.
    Millainen sitten olisi ihanteellinen 2000-luvun ay-liike? Sitä pohditaan sivujen 13-16 artikkelissa Ay-liike uusiksi. Ratkaisuehdotukset vaihtelevat pienestä pintaremontista prekariaatin omaan ammattiliittoon.

Päivi Ala-Risku