16. marraskuuta 2007
Teksti:

Alkusyksystä puhelimeni soi. Langan toisessa päässä oli 27- vuotias opiskelija, joka kertoi pahoittaneensa mielensä tekemästäni jutusta. Olin hömppäjutussa irvaillut terveydenhuollon jonoille ja esittänyt, että systeemiä voisi nopeuttaa diagnosoimalla itse itselleen trendikkään taudin.
    Soittajaa juttu ei naurattanut – ymmärrettävästi. Hän kertoi sairastavansa syöpää ja tulleensa juuri kotiin sytostaattihoidoista. Jos haluaisin tietää, millaista on sairastaa nuorena, hän voisi kertoa.
    Nyt soittaja, Tiina, ja kaksi muuta vakavasti sairastunutta nuorta kertovat tarinansa artikkelissa Sairaat sivuilla 11-13.
    Vielä viime keväänä Tiina, 27, opiskeli yliopistolla ja kävi opintojen ohessa osapäivätöissä. Tiina oli kuin kuka tahansa opiskelija, vähän niin kuin sinä. Sitten väsymys vei lääkäriin ja opiskelijasta tuli syöpäpotilas.
    Sairautensa lisäksi Tiina on kamppaillut leimautumista vastaan. Hän ei halua olla muiden silmissä yhtä kuin syöpä. Siksi Tiina ei esiinny jutussa omalla nimellään ja siksi hän käyttää peruukkia.
    Sairaus leimaa yhä kantajansa, ja sairastunut ihminen typistyy muiden silmissä usein pelkäksi sairaudekseen. Ne sairaat ovat oma kategoriansa, jotain mitä me terveet emme ole.
    Miksi? Varmaan siksi, että pelkistämällä välttyy ajattelemasta, että se sairastunut voisin olla myös minä.
    Ystävän tai kaverin sairastuminen voi olla niin kova paikka, että sopivia sanoja ei tunnu löytyvän. Yhteydenpito sairastuneeseen jää helposti, kun ei tiedä miten olisi ja mitä sanoisi.
    Syöpää sairastavan Tiinan mukaan tärkeintä on kuitenkin, että sanoo edes jotain. Hänen mukaansa vaikkapa pelkkä ”voimia”-toivotus on aivan riittävä, kunhan sen todella sanoo ääneen – eikä vain ajattele sanovansa.

Päivi Ala-Risku