16. marraskuuta 2007
Teksti:

Minulla on suuria vaikeuksia sopeutua ruotsalaiseen suremiseen. Se on aivan liian positiivista ja tuottavaa.
    Tutustuin hiljattain säätiöön, joka on syntynyt surusta. Erään aivan tavallisen, onnellisen ruotsalaisperheen tytär teki 14-vuotiaana itsemurhan, jonka syyksi paljastui kammottava koulukiusaaminen. Sen sijaan, että perhe olisi jäänyt suruunsa makaamaan, se perusti välittömästi säätiön, joka vastustaa nuorten syrjäytymistä, päihteitä, liian paljastavaa pukeutumista, liikaa videopelaamista – kaikkea pahaa. Äiti ja isä kiertävät kertomassa tyttärensä tarinaa, pitävät nuorten kesäleirejä ja jakavat stipendejä. Heidän mielestään on turha itkeä ja syyttää koulua tai yhteiskuntaa, jos ei itse tee mitään asioiden parantamiseksi.

Lokakuussa koko Ruotsi suri samalla produktiivisella tavalla, kun kolme 16-vuotiasta poikaa hakkasi ikäisensä pojan kuoliaaksi teinibileiden päätteeksi keskellä Tukholmaa. Siitä syntyi kansanliike, jonka idealistinen tavoite oli lopettaa katuväkivalta, nuorisoväkivalta – miksei saman tien koko väkivalta.
    Keulahahmoksi ryhtyi lukiolaispoika, joka perusti Facebookiin ryhmän ”Bevara oss från gatuvåldet”, säästäkää meidät katuväkivallalta, ja organisoi Tukholmaan, Malmöön ja Göteborgiin väkivallan vastaiset mielenosoitukset. Tukholman mielenosoitukseen kerääntyi lähes kymmenentuhatta ihmistä, ja Facebook-ryhmässä on tällä hetkellä yli 120 000 jäsentä.
    Ruotsin lehdissä oli viikkotolkulla erityisvinjetillä varustetut väkivaltasivut, joilla raportoitiin mielenosoituksen valmistelusta, Facebook-ryhmän jäsenmäärän kasvusta ja väkivallan yleisyydestä eri pohjoismaissa (Helsinki jakoi kärkisijan Kööpenhaminan kanssa). Music Televisionkin halusi ”kantaa vastuunsa” ja piti hiljaisen hetken keskeyttämällä tosi-tv-lähetyksensä.
    Niin ruotsalaista, niin naiivia, ajattelin. Varmaan kaikki paha loppuu maailmasta, jos sitä vastustetaan Facebookissa tai jos joku yleishyvä säätiö jakaa stipendin satunnaisesti valitulle hyvälle tyypille. Eivätkö nämä ihmiset nyt voisi rehellisesti itkeä sen sijaan, että paha olo hävitetään säntäilyyn, sijaistoimintaan ja idealistiseen pahan vastustamiseen?
    Tai sitten olen vain kyyninen ja negatiivinen suomalainen, joka luultavasti juo suruunsa eikä edes yritä oppia virheistään. Niinhän se on, että turha syyttää yhteiskuntaa, jos ei itse toimi. Mutta miten voi toimia, jos on surun lamaannuttama?

Nyt on Suomen vuoro surra Jokelan koulusurmia. Ei välttämättä tule säätiöitä tai mielenosoitusta väkivaltaa vastaan, mutta tuli kynttilöitä ikkunoihin, tuli muistoadresseja, tuli suruliputus.
    Ja jos joku saa järkyttävästä katastrofista kimmokkeen tehdä jotakin hyvää, lupaan yrittää sopeutua siihenkin. Surraan kukin tavallamme.

Joanna Palmén

Kirjoittaja opiskelee, urheilee ja toimittaa Tukholmassa.
joanna.palmen(at)helsinki.fi