02. marraskuuta 2007
Teksti:

Mitä jää mieleen 00-luvun alun populaarimusiikista?
    Tietenkin lukemattomat kitarapopbändit, joiden nimet alkavat the-artikkelilla ja päättyvät s-kirjaimeen, sotkuiset kampaukset, varrelliset tennarit ja liian pienet nahkatakit.
    Yksi nuo tuntomerkit täyttävistä yhtyeistä on brittiläinen The Libertines, jonka ura kuihtui kokoon kahden pitkäsoiton jälkeen. Bändiä ei tosin todellakaan muisteta julkaisemansa musiikin ansiosta, vaan siksi, että sen keulakuvat Pete Doherty ja Carl Barât ruokkivat lehtiä kymmenillä kohuotsikoilla.

Vielä vuonna 2002 kaikki näytti lupaavalta.
    The Libertines soitti lämmittelijänä kulmikkaan kitarapopin muotiin palauttaneen yhdysvaltalaisen The Strokesin kiertueella. Debyyttialbuminsa Up The Bracketin tuottajaksi brittibändi sai yhden esikuvistaan, The Clashissa soittaneen Mick Jonesin.
    Debyytin julkaisemisen jälkeen The Libertines muuttui saippuaoopperaksi. Syynä oli Dohertyn huumeongelma.
    Heikoimpana hetkenään Doherty jopa murtautui yhtyetoverinsa Barâtin asuntoon varastaakseen hänen tavaroitaan.
    Vuonna 2004 julkaistu bändin nimeä kantava toinen albumi jäi heidän joutsenlaulukseen, koska Doherty ei päässyt eroon huumeongelmastaan. The Libertinesin hajoamisen jälkeen hän perusti hiljattain toisen levynsä julkaisseen Babyshambles- yhtyeen.
    Barât on jatkanut musiikin tekemistä Dirty Pretty Things -nimisen bändin keulakuvana.

The Libertinesin levy-yhtiö on hiljattain julkaissut kokoelman, joka tiivistää bändin uran noin 40 minuuttiin.
    Kokoelma ei sisällä yhtään ennen julkaisematonta kappaletta. Siksi sitä ei voi suositella niille, jotka omistavat yhtyeen tuotantoa jo entuudestaan – eikä etenkään niille, joiden levyhyllyssä nököttää Up The Bracket -debyytti, jonka kappaleista kokoelmalle on päätynyt puolet.
    Toiselta levyltä kokoelmalle on otettu kolme kappaletta. Loput biisit on aikaisemmin julkaistu ainoastaan sinkuilla.
    Kun kuuntelee läpileikkausta The Libertinesin urasta, ei voi olla ajattelematta, kuinka yksiulotteista ja tylsää musiikkia yhtye tekikään. Vaikutteita on otettu brittiläisen musiikin suurilta nimiltä, kuten vaikkapa The Clashilta ja The Jamilta, mutta yhtyeellä ei ole mitään omaa.
    Kokoelman kappaleista erityisesti Can`t Stand Me Now ja I Get Along ovat hymyilyttävän tarttuvia popsävellyksiä, mutta mitään sen kummempaa yhtye ei saanut aikaan.
    Miksi Dohertyn ja Barâtin kaltaisista musiikkia diggailevista opiskelijapojista sitten leivottiin Britanniassa ykköskastin julkkiksia, joiden kappaleista kannattaa julkaista kokoelma?

Popmusiikki on aina tarvinnut suuria tarinoita ja persoonallisuuksia. Jos tarinoita ei ole ollut, media on luonut sellaisia.
    Ajatellaanpa vaikka 1990-luvun puoliväliä. Silloin toimittajat olivat polvillaan Oasiksen Liam ja Noel Gallagherin edessä.
    Noel Gallagher teki punastuttavan huonoja sanoituksia ja lainasi röyhkeästi sävellyksiinsä viime vuosikymmenten hittejä. Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, koska veljesten tarina oli niin kiinnostava.
    He elivät köyhyydessä yksinhuoltajaäitinsä kanssa, mutta yhtäkkiä valtasivat radioaallot. Tuntui kuin aivan kuka tahansa voisi kohota yhteiskunnan hierarkiassa tarttumalla kitaraan.
    Samasta syystä myös Doherty ja Barât pysyvät otsikoissa, vaikka heidän musiikissaan ei ole mitään innovatiivista.
    Heidän tarinansa kiinnostaa mediaa ja musiikinkuluttajia, koska se sisältää katkenneita ystävyyssuhteita, vankilatuomioita ja huumeita.
    Ja todisteen siitä, että aivan kuka tahansa voi alkaa soittaa kitaraa ja päästä deittailemaan huippumalli Kate Mossia.
    Niinhän Dohertykin teki.

The Libertines: Time For Heroes. Rough Trade. 2007.

Tuomas Kokko