Vuonna 2005 The New York Times valitsi Curtis Sittenfeldin Prepin viiden vuoden parhaan romaanin listalleen. Esikoisromaani kertoi alemmasta keskiluokasta tulevan teinitytön kokemuksista rikkaiden eliittikoulun nobodyna.
Romanttissävyinen kehityskertomus oli eräänlainen aikuisten tyttökirja. Suomessa se otettiin vastaan ihan kivana nuortenkirjana.
Ristiriitainen vastaanotto on tyypillistä chick lit -kirjallisuudelle, jolle tyypillisiä piirteitä Prep sisältää. Naistenviihteen uusi alalaji luetaan milloin hömpäksi, milloin kunnianhimoiseksi taiteeksi.
Ja aina joku suuttuu.
Chick litin kukoistuskausi alkoi 90-luvun puolivälissä Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjoista. Modernin sinkkunaisen seikkailut ovat paljosta velkaa Jane Austenin 1800-luvun naiskuvaukselle.
Bridget Jonesin vanavedessä viihdyttävää mutta tarkkanäköistä proosaa 20-30-vuotiaiden sinkkunaisen kokemusmaailmasta on julkaistu valtavasti etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa.
Chick litille ei ole olemassa tarkkaa määritelmää. Joillekin se tarkoittaa miehenmetsästyksestä kertovaa höttöä. Jotkut niputtavat siihen lähes kaikki teokset nuorehkon naisen itsensäetsimiskirjoista arkisiin perhekuvauksiin.
Joka tapauksessa chick litin sankarittaret ovat arkisempia ja koomisempia kuin esimerkiksi Jackie Collinsin tarinoiden naiset 70- ja 80-luvuilla.
Jo termi chick lit on herättänyt vastustusta. Amerikkalaiskirjailija Jenny Colgan valitti The Guardianissa pari vuotta sitten, että on yhtä halventava nimitys kuin ”slut lit”.
Chick litiä on usein luettu jälkifeministisenä kirjallisuutena. Siinä itsenäinen nainen tavoittelee konservatiivista avioliittoa, miettii ulkonäköään ja hänen elämänsä voi olla hyvinkin kulutuskeskeistä.
Vapautuneella naisella on siis mahdollisuus haluta mitä tahansa. Vaikka toistaa perinteistä naisen mallia niiltä osin, kuin se hänelle sopii, ikään kuin tietoisena valintana.
Laji saa eri maissa erilaisia vivahteita. Luokkayhteiskuntien chick lit kertoo usein alempisäätyisen naisen noususta työelämässä, vaikka pintatasolla tarinat keskittyvät romantiikkaan.
Suomessa chick lit -kirjailijoita on vähän. Lajityyppiin sopivia romaaneja ovat kirjoittaneet muun muassa Pauliina Susi, Niina Hakalahti, Kirsti Ellilä ja Laura Honkasalo.
Hömppäkirjailijaksi itseään kutsuvan Ellilän mielestä chick lit -kirjallisuutta ei Suomessa käsitellä yhtä asiantuntevasti kuin vaikkapa dekkareita.
”Dekkarit ovat usein miesten hömppää. Siksi niihin suhtaudutaan paljon vakavammin kuin naistenviihteeseen.”
Ellilän mielestä asenne johtaa siihen, etteivät lahjakkaat kirjailijat useinkaan suuntaudu chick litin pariin.
Hänestä naisten pitäisikin ottaa termi haltuun, vaikka se olisikin alun perin vain kaupallisiin tarpeisiin luotu määritelmä.
Laura Honkasalo julkaisi vuonna 2005 chick litiksi lukeutuvan romaanin Tyttökerho.
Häntä harmittavat markkinoille suolletut heikkotasoiset chick lit -kirjat: ne pilaavat koko lajin maineen.
”Useimmat lajin edustajat ovat kaavamaista roskaa. Hyvässä chick lit -kirjallisuudessa kuvataan elävästi niin sinkkuelämää, perhettä, työntekoa kuin shoppailuakin”, Honkasalo sanoo.
Laadukkaaksi chick litiksi hän kehuu Marian Keyesin Sushia vasta-alkajille ja India Knightin Elämäni tarjottimella -romaaneja. Honkasalosta ne kertovat ajankuvansa kautta perhe-elämästä, lapsista ja naisista työelämässä paljon sellaista, mistä muussa kirjallisuudessa ei juuri puhuta.
Kirjakaupassa laadun erottamisesta on tehty vaikeaa.
”Mihin tahansa nuoren naisen elämästä kertovaan kirjaan laitetaan pinkki kansi, jossa kuva drinkkilasista ja korkokengästä, ja sitten sitä markkinoidaan chick lit -kirjallisuutena.”
Honkasalon mielestä pahimmin jäävät pimentoon chick lit -kirjallisuuden piirteitä sisältävät, aikuisten- ja nuortenkirjojen välimaastoon sijoittuvat teokset.
Sellaisiksi hän nimeää Juuli Niemen ja Inka Nousiaisen kirjat, joissa parikymppisten naisten rakkaudenkaipuuta ja ystävyyttä kuvataan koskettavasti, muttei raskaasti.
Kaikissa kustantamoissa chick lit -leimaa ei tunnuta katsottavan hyvällä.
WSOY on julkaissut nuorille aikuisille suunnatussa LISTA-sarjassaan Inka Nousiaisen ja Curtis Sittenfeldin teoksia.
”Ne eivät missään tapauksessa ole chick lit -kirjallisuutta”, sanoo toimituspäällikkö Pirkko Harainen WSOY:ltä.
Hän pitää lajityyppiä kevyenä viihteenä.
Otavan julkaisemasta chick lit -kirjallisuudesta suurin osa tulee englanninkielisistä maista. Korkeatasoinen ja hauska lajityypin edustaja on Otavan suomennetun kaunokirjallisuuden päällikön Minna Castrénin mielestä Plum Sykesin Manhattanin Blondit.
”Suomessa ollaan niin tasa-arvoisia, että chick lit käännetään sinkkukirjallisuudeksi, eikä naiskirjallisuudeksi. Englannissahan puhutaan erikseen myös lad lit -kirjallisuudesta”, Castrén sanoo.
Häntä harmittaa, että kirjallisuuteen suhtaudutaan Suomessa niin haudanvakavasti.
”Miksi ylipäätään täytyy miettiä, onko joku kirja viihdettä vai ei?”
Maria Säkö
