05. lokakuuta 2007
Teksti:

Oletko ajatellut, millaista on periä omat vanhempansa? En nyt puhu arvopapereista, asunnoista tai mistään muustakaan rahallisesti arvokkaasta. Puhun tavarasta – siitä, jota köyhissä kuin rikkaissa kuolinpesissä on tasapuolisesti liikaa.
    Olen asunut kahdeksan vuotta kerrostalossa, jossa enemmistö asukkaista on vanhuksia. Porukan vaihtumista voi seurata roskalaatikolla.
    Roskikseen sullotuista jätesäkeistä löytyy jatkuvasti kaikkea kiinnostavaa 1950-luvun valaisimista klassikkokirjoihin ja mattopiiskoista Arabian astioihin. Ylipäätänsä kaikkea sellaista, mitä perijöillä on kotonaan ennestäänkin tarpeeksi.
    Vanhempamme tyhjensivät ja tyhjentävät omien vanhempiensa kuolinpesät keskimäärin kahden sisaruksen kanssa. Me 1970- ja 80-luvuilla syntyneet taistelemme vanhempien valokuva- albumeista tyypillisesti yhden siskon tai veljen kanssa.
    Eläkepommia siis seuraa vuosien 2030-2050 välillä tavarapommi.

Mitä nahkasohville, mikroaaltouuneille, taulutelevisioille ja Lundian kirjahyllyille sitten tapahtuu?
    Päätyykö peritty tavaravuori kaatopaikalle vai kolmannelle kesämökille, joka pitää rakentaa ihan vain kulahtaneen kaman varastoksi?
    Uskon, että suhteemme tavaraan tulee muuttumaan. Uutuustuotteiden keskellä alamme vaatia tavaralta tarinoita. Designtavaralle tämä on jo tapahtunut. Artek ostaa omia vanhoja huonekalujaan takaisin. Suurkaupunkien trendikkäimmillä alueilla on lähes ainoastaan vintage-vaatekauppoja.
    Nykykehityksellä maailmassa pitäisi olla vuonna 2050 noin puolitoista kertaa enemmän ihmisiä kuin nyt. Riittävätkö luonnonvarat ja energia tavaran tuottamiseen tuolle joukolle?
    Monet puhuvat uuden niukkuuden ajasta. Ehkä silloin kaikella perityllä rojulla alkaa taas olla nykyistä suurempi arvo.

Eräs ystäväni käyttää mieluiten isovanhemmiltaan ja isotädiltään perimiään vaatteita. Ei siksi, että ne olisivat erityisen hienoja tai istuvia, vaan koska niihin liittyy juuri hänelle merkityksellinen tarina.
    Tällaisessa suhteessa tavaroiden kulumisesta tulee aivan uudella tavalla ongelma. Ystäväni käyttääkin paljon ompelijan palveluita.
    Vuonna 2030 meillä on luultavasti suuri joukkoa työttömiä putkimiehiä, kiitos viime vuosien koulutuspoliittisen hössötyksen. Kukaan ei silti puhu siitä, että olisi pula korjausompelijoista tai pyöränkorjaajista.
    Ei ole ihme, että itse rakennettavat fixed gear -pyörät ovat tänä syksynä muotia. Niissä rikkoutuvat osat on karsittu minimiin.
    Ehdotan, että joku suomalainen kaupunki perustaisi koulutuspalveluidensa lippulaivaksi tuunausamiksen. Siellä opetettaisiin entisöimään huonekaluja, pimppaamaan fillareita, muodistamaan leninkejä ja rakentamaan mikroaaltouuneista tereminejä ja muuta luovaa elektroniikkaa.
    Näille osaajille riittää varmasti duuneja post-ikääntyneessä, materiaalitehokkaassa Suomessa.

Aleksi Neuvonen

Kirjoittaja on Demos Helsinki -ajatushautomon tutkija ja ympäristöjärjestö Dodon puheenjohtaja.