21. syyskuuta 2007
Teksti:

On taiteilijoita, ja on ihmisiä. Taiteilijat tekevät taidetta, ja ihmiset katselevat sitä ja esittävät ymmärtävänsä, ottavat lisää kanapeeleivoksia ja nyökyttelevät älykkään oloisesti taiteilijan puhuessa. Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka jättävät leivokset väliin ja ottavat liian monta lasillista viiniä ja lopettavat nyökyttelemisen ja sanovat liian lujaa ”kyllä mäkin osaisin tollasia tehdä”.
    Tiedän tämän, koska minulle on käynyt niin. Mutta tällä kertaa jouduin sanoistani vastuuseen.

Ajattelimme , siinä neljännen pullon kohdalla, että teemme (taisimme tosin käyttää verbiä `pieraista`) vanhoista lomakuvistamme näyttelyn kantakapakkaamme. Sopivasti rajaamalla ja rajusti suurentamalla niistä saisi kelpo kokoelman. Ja me saisimme näyttelyn avajaiset sekä tilaisuuden naureskella taiteilijoille, taiteelle ja sen kritiikittömille kuluttajille.
    Kerroimme ideastamme muillekin. Yllättäen kaikki eivät nauraneetkaan kanssamme; joidenkin mielestä ei ole oikein ivata niitä, jotka aidosti laittavat itsensä peliin ja yrittävät luoda uutta. Haavoittumattomina, vitsimme suojasta, me nauroimme näille tiukkapipoillekin.
    Sitten sain puhelun nykytaiteilija Jani Leinoselta , ja hymy hyytyi.

Leinonen oli ottanut projektikseen kuratoida kapakkaamme vuoden aikana kaksitoista näyttelyä. Ja koska olimme jo rehvakkaasti ilmoittaneet kapakoitsijalle aikovamme tuoda lomakuvamme seinien somistukseksi, olimme mukana näyttelylistalla.
    Yritin soperrella jotain sisäpiirivitsistä, taiteen määritelmän kyseenalaistamisesta ja siitä onko kaikki seinille ripustettu automaattisesti taidetta, mutta kuraattori Leinosen kanta oli tiukka.
    ”Ei ole kiinnostavaa keskustella siitä, onko jokin taidetta vai ei, se on taidetta, jos päätätte niin. Mua kiinnostaa ainoastaan, onko se hyvää vai huonoa.”
    Auts. Yhtäkkiä olimme tilanteessa, jossa meidän oli tosissamme yritettävä luoda jotain ”hyvää”. Emme enää olleet turvallisesti arvostelun yläpuolella, emme epäonnistuessamme voisi vedota vitsiin.
    Meistä tuli taiteilijoita.
    Ja, yllätys yllätys, samalla hetkellä muuttui käsitykseni taiteen tekemisestä ja siitä, kuka saa nauraa ja kenelle: taiteelle saa nauraa, mutta ei taitelijalle.
    Sillä siinä, että joku laittaa itsensä naurunalaiseksi, ei ole mitään naurettavaa.

Iina Merikallio

Kirjoittaja on mainostyöläinen.
iina(at)bobhelsinki.fi

Taiteilijakollektiivi Idika Naudingin näyttely aukeaa 10.11. Bar 9:ssä (Uudenmaankatu 9)