Minua jännittää.
Toisinaan minua hermostuttaa junassa, jos istun ikkunapaikalla, ja vieressäni on tuntematon ihminen, kun minun pitäisi jäädä pois.
Joskus minusta tuntuu epämiellyttävältä, kun olen ravintolassa syömässä ja joudun tilaamaan ruoka-annoksia, joiden nimet ovat vieraskielisiä ja vaikeita lausua.
Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – olen päättänyt, että haluan pyrkiä näyttelijäksi Ylioppilasteatteriin.
Siis Helsingin vanhaan ja kunnianarvoiseen Ylioppilasteatteriin. Vuonna 1926 perustettuun Suomen suurimpaan ammattijohtoiseen harrastajateatteriin. Siihen teatteriin, josta on aloittanut uransa moni tunnettu näyttelijä. Aion päästä esiintymiskammostani esiintymällä.
Ja minua jännittää.
Ylioppilasteatteri valitsee uudet jäsenensä joka syksy kolmipäiväisillä pääsykokeilla, joista joka päivä karsiutuu osa hakijoista. Kokeisiin pitää valmistella ennakkotehtävä. Löydän ohjeet teatterin nettisivuilta.
Enkä riemastu.
”Valmista lyhyt (1-3 min.) esitys, jonka on sisällettävä vähintään kolmea seuraavista elementeistä: puhe, laulu, tanssi, soitto, miimi, akrobatia, erityistaidot (miekkailu, karate, punk, valo, lavastus jne.).”
Niin. Osaan akrobatiaa juuri ja juuri kuperkeikan verran, tanssista tunnen vain haparoivan valssin. Ja laulu – lauloin viimeksi muistaakseni yläasteella tai joskus humalassa. Onneksi sivuilla sanotaan, ettei tekninen osaaminen ole tärkeää. Tunnen silti, että olen pinteessä ja että tarvitsen apua. Päätän lainata kirjastosta Ylioppilasteatterin historiikin ja selata läpi entisiä teatterilaisia. Kuka voisi auttaa?
Hannu-Pekka Björkman ? Ei, liian nynny. Juho Milonoff ? Ei, liian pelottava. Mikko Kivinen ? Ei, liian vanha. Studio Julmahuvista tuttu Janne Reinikainen ? Kyllä!
Hänen on oltava kekseliäs ja hauska. Hän oli Ylioppilasteatterissa näyttelijänä vuonna 1989. Reinikainen ei ollut sanojensa mukaan harrastanut teatteria ennen Ylioppilasteatteriin pyrkimistä. Sinne päästyään hän kuitenkin löysi kutsumuksensa ja päätti hakea Teatterikorkeakouluun.
Niin minullekin voisi käydä.
Tapaan Reinikaisen viikkoa ennen pääsykokeita Kellariteatterin lavalla Kaisaniemessä. Uskon hänen kertovan minulle miten selviän ennakkotehtävästä.
Kiireinen Reinikainen ehtii kuitenkin keskustella kanssani vain vartin ennen kuin hänen on palattava Kansallisteatteriin töihin.
Kaiken lisäksi myöhästyn tapaamisestamme viisi minuuttia.
Näyttelijä-ohjaajan ensimmäinen opetus onkin, että teatterimaailmassa on oltava täsmällinen. Myöhästyminen riittää pääsykokeen epäonnistumiseen. Kun kysyn neuvoa ennakkotehtävään, Reinikainen vain muistuttaa, että teatterihan korostaa nettisivuillaan, ettei tekninen osaaminen ole tärkeää. Mitään mahdollisuuksia ei kuulemma ole, jos yrittää esittää jotain muuta kuin on.
Kiitos vaan avusta, ajattelen.
Se alkaa perjantaina kello viideltä. Jo kolme tuntia ennen pääsykoetta sydämeni hakkaa ja kurkkuani kuristaa. Juon vuorotellen vettä ja mustaa kahvia, jotta oloni paranisi, mutta mikään ei tunnu auttavan. Istuskelen sohvalla ja yritän keksiä, mitä teen ennakkotehtävälle. Ensin ajattelen, että laulaisin Anna Hanskia , Jos et sä soita -kappaletta. Mutta ei. Raati ajattelisi, etten ole tosissani. Myös idea kuperkeikkojen tekemisestä tuntuu epätoivoiselta – kai akrobatialla tarkoitetaan jotakin vähän näyttävämpää.
Kun kello on tasan viisi, me kaikki yli 60 hakijaa istumme Vanhalla ylioppilastalolla sijaitsevassa Ylioppilasteatterin studiossa. Olemme pukeutuneet verkkareihin, koska kokeessa on käytettävä vaatteita, joissa on helppo liikkua – tai ehkä siksi, että verkkarit istuvat näyttelijäimagoon. Kaikki hakijat näyttävät riviopiskelijoilta.
Studio on kirkkaasti valaistu korkea tila, jonka yhdelle seinustalle on tuotu pitkä rivi pöytiä. Sen takana istuu kahdeksan Ylioppilasteatterin edustajan raati, joka päättää viikonlopun aikana, ketkä kelpaavat uusiksi jäseniksi.
”Emme ole mikään Idols-tuomaristo. Emmekä ole minkäänlaisia jumalia, eli emme voi sanoa, kannattaako jonkun harrastaa teatteria”, keskellä istuva nainen sanoo.
”Muistakaa ottaa riskejä! Alamäki ja itsensä häpäisy ovat kaunista katseltavaa”, neuvoo yksi raadissa istuva mies.
Meidät jaetaan kuuden hengen ryhmiin aakkosjärjestyksen mukaan. Kun minun ryhmäni vuoro tulee, tajuan, että tänä iltana todellakin häpäisen itseni. Meidän pitää opetella afrotanssin koreografia, joka tuntuu naurettavan vaikealta.
En ole niitä ihmisiä, jotka viihtyvät baarien tanssilattioilla, enkä ole koskaan harrastanut tanssia. Nyt hypin ja tamppaan jaloillani kankeasti. Muita vain naurattaa. Hekään eivät noudata koreografiaa, ja se tuntuu helpottavalta. Nainen nurkassa paukuttaa rumpua, ja me heilutamme vartaloitamme niin näyttävästi kuin osaamme.
Sitten raati kiittää ja ajaa meidät ulos.
Jatkoon päässeiden nimet kuulemma luetaan illan aikana puhelinvastaajaan.
Kun soitan, numero tuuttaa toistuvasti varattua. Puoliltaöin pääsen vihdoin läpi.
Kuulen oman nimeni. Siis mitä? Pääsin jatkoon, vaikka kokeessa piti tanssia! Kun lakkaan nauramasta, sydämeni alkaa taas hakata.
Ja minua jännittää.
Lauantai alkaa nimenhuudolla tasan kello 10.
Jokainen hakija joutuu päivän aikana yksi kerrallaan raadin eteen esittämään kotona valmistellun ennakkotehtävän. Minun vuoroni on vasta kymmentä vaille kaksi. Käytän aikani hermoilemiseen ja tehtävien miettimiseen. Stressiäni ei vähennä, että meille on jo annettu kaksi tehtävää sunnuntaita varten. ”Ihan vain varmuuden vuoksi.”
Kuulen nimeni, ja ovi aukeaa. Raati tervehtii tuttavallisesti. Tuntuu kuin en saisi suustani mitään.
Aikomukseni on lausua katkelma Pentti Saarikosken Kuljen missä kuljen -runokokoelmasta ja laulaa Sir Elwoodin Hiljaiset Värit -yhtyeen Älä mee -kappaletta.
Olen ajatellut, että ne sopivat hyvin yhteen, sillä molemmat kertovat yksinäisyydestä.
”Juon kahvia. Sitten kävelin rauhallisesti, kädet selän takana”, aloitan.
Rauhallisesti, niin kai. Käteni tärisevät.
Kun pääsen katkelman loppuun, ryhdyn laulamaan. Tulkintani kuulostaa korviini karmivalta. Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Juha Lehti murtaisi nenäni, jos olisi paikalla. Mutta tajuan tekeväni jotakin oikein. Raatia alkaa naurattaa.
Toisena tehtävänä joudun tekemään improvisaatioharjoituksen. Aloitan sen kiharahiuksisen miesnäyttelijän kanssa tilanteesta, jossa ”näen portin, josta pääsee johonkin, missä voi tapahtua aivan mitä tahansa”.
Pian mukaan liittyy myös kaksi muuta näyttelijää. Huudan yhden näyttelijän esittämälle apinanpoikaselle, ettei siinä ole mitään väärää, jos minun ikäiseni mies saa vielä erektion.
Silloin raati viheltää harjoituksen poikki.
Yhdeltä yöllä soitan puhelinvastaajaan. Kuulen taas oman nimeni.
Kun aloitin pääsykokeen perjantaina, en uskonut mahdollisuuksiini lainkaan. Nyt näyttää siltä, että minusta onkin tähän.
Haluan näyttelijäksi!
Todellakin.
Tai en halua.
Haluanko?
Kaikki alkoi uhoamisestani eräänä viattomana kesäiltana. Istuin ja join kaljaa Sinebrychoffin puistossa. Olin itsevarma. Nyt muistutan ennemminkin murrosikäistä identiteettikriisistä kärsivää poikaa.
Sunnuntaiaamuna olen kuitenkin taas teatterilla. Hakijoita on jäljellä enää kolmisenkymmentä.
”Te olette tänään täällä, koska olemme kiinnostuneita teistä kaikista”, yksi raadin naisista sanoo.
Käymme kahden näyttelijän johtamalla juoksulenkillä, jonka jälkeen palaamme studiolle tanssiharjoituksiin. Meidän pitää tanssia ”kuin kesän viimeiset hyttyset” ja ”vastasyntyneet hirvenvasat”. Joudumme laatimaan itsellemme koreografiat, joissa ”olemme kuin etunimiemme ensimmäiset kirjaimet”.
Olen t-kirjain levittämällä käteni sivuille ja kurottamalla sen jälkeen kohti varpaitani. Lopuksi heittäydyn vetelänä lattialle.
Iltapäivällä saamme kertoa muille ”sydämen pohjasta siitä, mikä on tärkeintä”. Kuuntelemme toistemme esityksiä. On vaikeita äitisuhteita ja vaikeaselkoisia puhetapoja. Aika paljon – noh – abstrakteja esityksiä.
Minä kerron epäonnistuneesta ihmissuhdevirityksestä. Se on minulle vielä niin arka asia, että uskon vakuuttavani kaikki siitä, että kerron jotakin sydämeni pohjasta.
Juuri, kun luulen selvinneeni, yksi raadin miehistä käskee: ”Vedä pultit”.
Minä vedän.
Illalla minua heikottaa. Päivän aikana ei ole pidetty taukoja, enkä minä ole ottanut eväitä mukaan. Olen sinnitellyt pääsykokeen viimeisen päivän kahdella voileivällä ja kourallisella pähkinä-rusinasekoitusta.
Illan päätteeksi jokainen hakija joutuu vielä yksi kerrallaan raadin eteen. Lausun lauantaina jaettua sielun häviämisestä kertovaa monologia ja samanaikaisesti kävelen varpaillani studion halki. Pääsykoe on ohi, kun tanssin minuutin valssia yhden raadin jäsenen kanssa ja lausun vielä samalla lisää monologia.
Kun astun studiosta ulos, minua pyörryttää. Pääsykokeen viimeinen päivä on kestänyt jo noin 11 tuntia. Päästyäni kotiin syön kanaa ja torkahdan sängylle. Olen laittanut kännykän herättämään muutaman tunnin päästä, jotta muistan kuunnella tulokset.
Näppäilen numeron jo ulkomuistista. Puhelin tuuttaa.
Ja sitten.
Saatana, olen päässyt Ylioppilasteatteriin!
Viestissä kerrotaan, että uusia jäseniä juhlitaan baarissa Helsingin keskustassa. En jaksa.
Kääriydyn puoliksi täkkiin ja puoliksi päiväpeittoon. Päätän, että aamulla lähetän ylimieliselle Reinikaiselle tekstiviestin: Siinäs näkee.
En saa unta. Sydämeni hakkaa.
Ja minua jännittää.
Muistoja pääsykokeista
Näyttelijä Elina Knihtilä, aloitti Ylioppilasteatterissa vuonna 1989.
”Pääsykokeessa juostiin koko ajan edestakaisin. Se oli ihmeellistä minun kaltaiselleni Valkealan tytölle. Minua jännitti ihan hirveästi.
Ne olivat minun elämäni ensimmäiset pääsykokeet, koska minulla oli vielä lukio kesken. Helsingin piireihin pääseminen tuntui huumaavalta, koska olin sellainen maalaistyttö.”
Näyttelijä Vilma Melasniemi, aloitti Ylioppilasteatterissa vuonna 1993.
”Muistan, että pääsykokeessa joutui esittämään dialogin, jonka aikana piti purskahtaa itkuun. Imitoin myös äitini laulutapaa. En tiedä, ymmärsikö raati sitä, mutta ainakin he alkoivat nauraa. Pääsykoe oli aivan hirveän hermostuttava. Kun minä jännitän, vaikutan ulkoisesti rauhalliselta, mutta olen sisäisesti täysin lamaantunut.
Ylioppilasteatterin antamasta koulutuksesta minulle on jäänyt mieleen, että kävimme lenkillä ja juoksimme teatteritilassa kädet pystyssä.”
Näyttelijä Lorenz Backman, aloitti Ylioppilasteatterissa vuonna 1994.
”Pääsin Ylioppilasteatteriin tavallaan takaoven kautta. Olin ilmoittautunut pääsykokeeseen kaksi kertaa, mutta en uskaltanut mennä paikalle kummallakaan kerralla.
Ensimmäisellä kerralla jänistin, enkä mennyt paikalle lainkaan. Toisella kerralla menin teatterille, mutta lähdin pois ennen pääsykokeen alkua. Olen ihan hirveä jännittäjä, ja minua pelotti Ylioppilasteatterin kova asenne. Lopulta minut koettiin Ylioppilasteatterin mitat täyttäväksi ihmiseksi, koska olin ollut mukana heidän kesäesityksessään.”
Näyttelijä Pete Lattu, aloitti Ylioppilasteatterissa vuonna 2000.
”Pääsykokeessa oli paljon erilaisia tehtäviä. Meidän piti esimerkiksi opetella tekstiä ja improvisoida. En ollut harrastanut teatteria kovinkaan paljon ennen kuin pääsin Ylioppilasteatteriin.
Se oli hienoa aikaa, koska opin siellä näyttelijän työn perusasioita. Harjoituksiin on tultava ajoissa, ja kun tehdään jotakin, niin silloin tehdään tosissaan. Teatteriin on suhtauduttava vakavasti.”
Tuomas Kokko
Kuva Timo Wright
