21. syyskuuta 2007
Teksti:

Lokakuussa 2003 valtiovarainministeriö lähetti yliopistolle ja muille valtion virastoille postia. Vakinaistakaa pätkätyöläisiänne, paimenkirjeessä käskettiin, pysyvät työtehtävät tulee hoitaa pysyvissä palvelussuhteissa.
    Siitä on nyt neljä vuotta.
    Ja kyllä, valtion pätkätyöläisten määrä on vähentynyt selvästi, alle puoleen entisestä. Yliopistojen kampuksilla määräaikaista työtä tekee silti edelleen liki 40 prosenttia henkilöstöstä.
    Yliopiston pätkätyörumba nousi tapetille taas, kun hallitus jätti viime viikolla eduskunnalle esityksensä virkamieslain muuttamisesta. Sen myötä pätkätöiden perusteet on yliopistollakin kirjattava vuoden alusta alkaen virallisesti ylös sopimuspapereita tehtäessä.
    Tulevalla lailla halutaan vaikuttaa myös pätkäsuhteiden kestoon, eikä turhaan. Yli puolet yliopiston määräaikaisista on korkeintaan vuoden mittaisissa työsuhteissa. Tavallista on niin ikään, että vaikkapa kolmen vuoden mittaiseen projektiin kiinnitetty tutkija joutuu tekemään työnsä useassa eri pätkässä. Jos lakiesitys hyväksytään, määräaikaisuuden pitää kuitenkin kestää yhtä kauan kuin sen syyn. Kolmen vuoden projektiin pitää palkata heti kolmeksi vuodeksi.

Uudistus on lupaava. Yhtäältä se vaikeuttaa perusteettomien pätkätöiden teettämistä. Toisaalta se auttaa myös niitä, joiden pätkälle on käypä syy: pystyyhän esimerkiksi kolme vuotta kestävässä pestissä keskittymään tutkimiseen ja opettamiseen täysin eri tavalla kuin vuoden aikana, jolloin osa ajasta kuluu pelkästä tulevasta huolehtimiseen.
    Parhaimmillaan lakiuudistus parantaisikin yliopiston työntekijöiden työmotivaatiota ja kohentaisi työn laatua. Ja jopa tavallinen opiskelija hyötyisi: kun ohjaaja tietää olevansa laitoksella vielä parikin vuotta, hän uskaltaa ja jaksaa sitoutua ohjaamaan myös gradunsa kanssa ähkivää opiskelijaa.

Uuden lain noudattaminen ei kuitenkaan ole yliopistolle läpihuutojuttu. Niin pinttynyt käytäntö määräaikaisuuksien käytöstä on tullut. Otetaan esimerkki viime keväältä.
    Helsingin käräjäoikeus tuomitsi huhtikuussa Helsingin yliopiston maksamaan korvauksia työntekijälle, joka oli tehnyt samaa työtä fysiikan alalla 18 peräkkäisessä työsuhteessa ja liki seitsemän vuoden ajan. Tätä ennen työntekijällä oli ollut edeltäjä, joka oli niin ikään tehnyt pitkään samaa työtä samanlaisilla pätkillä.
    Sitten työ yhtäkkiä loppui.
    Yliopistolla tapausta ei pidetty ongelmana. Työntekijän pestit liittyivät kolmeen erilliseen hankkeeseen ja niiden rahoitus saatiin aina vain vuodeksi kerrallaan. Pakkohan siinä oli pätkää tarjota.
    Niin. Selityksiä voi aina keksiä.
    Toisaalta, yliopiston lisäksi pätkätyöongelmasta vastuunsa on myös valtiolla. Se kierrättää osan yliopistoille myöntämästään rahasta kilpailutettuna Suomen Akatemian ja Tekesin kautta. Tätä ulkopuolista rahoitusta myönnetään usein lyhyiksi pätkiksi, eikä sen saaminen ole varmaa.
    Itsessään ulkopuolinen rahoitus ei toki ole ongelma. Se, ettei yliopiston vakaan perusrahoituksen määrä suhteessa siihen ole kasvanut, sen sijaan on. Epävarman kilpaillun rahoituksen varaan on vaikea rakentaa vakituisia työsuhteita.

Yliopiston pätkätöistä ei tietenkään voida koskaan päästä täysin. Eihän esimerkiksi väitöskirjan kirjoittaminen taivu eläkeviraksi.
    Yliopiston on silti syytä käydä vielä kertaalleen läpi pelisäännöt määräaikaisuuksien käyttämisestä, sillä jos perusteettomista pätkätöistä ei päästä eroon, on yliopiston vaikea toimia uskottavasti hyvänä itsenäisenä työnantajana, kun uusi yliopistolaki sitä parin vuoden päästä edellyttää.
    Valtiolla puolestaan on mahdollisuus puuttua yliopiston pätkätyöongelmaan sekä tulevissa budjeteissa että kun yliopistojen rahoitusmallia pian uudistetaan.
    Vakaalla rahoituksella toimivan yliopiston on helpompi olla myös vastuullinen työnantaja.

Elina Kervinen