21. syyskuuta 2007
Teksti:

Paransin maailmaa tässä taannoin yhden belgialaisen kanssa. Puhuimme parin kaljan jälkeen katu-uskottavista aiheista kuten kommunismista, julkkiskulttuurista, kulutushysteriasta ja yhteiskuntavastuusta. Keskustelukumppanini oli arviolta 25- vuotias mies, maailmaa nähnyt ja kielitaitoinen opiskelija.
    Kävi sattumalta ilmi, että hän ei muistanut pankkikorttinsa tunnuslukua, koska ei ollut käyttänyt sitä moneen vuoteen. Hän ei tarvinnut pankkipalveluita. Hän matkusti aina lukukausien välissä kotiin, ja isä antoi hänelle käteen seteleitä puolen vuoden tarpeiksi. Belgiassa, kuten niin monessa muussakin maassa, opiskelijat elävät yleensä vanhempiensa rahoilla.
    Kävi myös ilmi, ettei hän ollut koskaan ollut töissä.

Ei enää huvittanutkaan parantaa maailmaa. Turhahan tässä on puhua vastuusta, jos toinen ei ole koskaan joutunut vastaamaan edes itse itsestään, ajattelin. Minun silmissäni emme enää olleetkaan samalla viivalla. Hän oli lapsi, minä aikuinen.
    Kulttuuriero, ajattelin ensiksi. Mutta tarkalleen ottaen on kyse paljon spesifimmästä ja alkujaan teknisestä erosta: suomalaisesta opintotuesta. Mahtava, ihana opintotuki. Se tekee pojista miehiä.
    Nyt ei olekaan tärkeää, milloin opintotukea on viimeksi korotettu. Vaikka tuki ei riittäisi elämiseen edes teoriassa, se on silti antanut suomalaiselle opiskelijalle itsenäisen aikuisen statuksen.
    Tietenkin monet opiskelijat saavat avustusta vanhemmilta, ja tietenkin melkein kaikki käyvät töissä ja valmistuminen viivästyy ja blaablaa. Mutta silti! Periaate ratkaisee. Suomalaiset opiskelijat eivät ole pelkkiä lapsia huoltajiensa helmoissa, vaan heitä on kuunneltava naama vakavana. Opintotuki on kuin pieni jalusta, jolta opiskelija voi selkä suorana aukoa päätään. Sosiaalipolitiikan luoma kulttuuriero.

”Onko opiskelu Suomessa kallista?” minulta kysyttiin kesällä baarissa Barcelonassa. Ennen kuin ehdin avata suuni, joku tietävä jo vastasi:
    ”Ei kun niille maksetaan siitä, että ne opiskelevat!”
    Niinhän se on, myönsin. Selitin, että valtio maksaa opintotukea, ja saman tien aloin kitistä tuen pienuudesta ja tulorajoista. Keskieurooppalaiset kuulijani tuijottivat minua hämmentyneinä.
    ”Siis te saatte valtiolta 460 euroa kuussa? Ja se on vähän?”
    Joku muisteli saaneensa tonnin vaihto-opiskelustipendin vuodeksi. Vaikenin ensin nolona, sitten tyytyväisenä.
    Olen tyytyväinen siitä, että Suomessa on mahtava, kulttuurieroja synnyttävä opintotukijärjestelmä. Mutta vielä tyytyväisempi olen siitä, että opiskelijat valittavat, kun järjestelmä ei ole riittävä.
    Suomalaisopiskelijalla on verraten hulppeat oltavat, mutta on ihan oikein, että kurkotetaan yhä korkeammalle. Se vasta onkin luksusta.

Joanna Palmén

Kirjoittaja opiskelee, urheilee ja toimittaa Tukholmassa.
joanna.palmen(at)helsinki.fi