21. syyskuuta 2007
Teksti:

Popmusiikki on vuodenaikasidonnaista. Jotkut levyt ovat kuin musiikillinen vastine niille aamuille, joina joutuu ensimmäisiä kertoja kaivamaan kaapista kaulaliinan ja lapaset. Islantilaisen Múmin ja helsinkiläisen Pooman levyt ovat juuri sellaista musiikkia.
    Múmin syyskuun lopussa ilmestynyt Go Go Smear The Poison Ivy on yhtyeen neljäs levy. Aikaisemmat levyt ovat olleet hidastempoista elektronista musiikkia, johon on yhdistelty liveinstrumentteja, kuten viulua ja trumpettia. Bändin edellinen pitkäsoitto Summer Make Good ilmestyi kolme vuotta sitten. Sen jälkeen kokoonpanosta on eronnut perustajajäsen Kristin Valtysdottir, joten myös musiikillinen linja on muuttunut.

Kun vielä Summer Make Good rakentui koliseville rumpuloopeille ja häiritseville hälyäänille, uudella levyllään yhtye flirttailee kitarapopin kanssa. Múmin leikkisyys ja ennakkoluulottomuus tuovat mieleen elokuussa Flow-festivaalilla esiintyneen Architecture In Helsinki -yhtyeen musiikin. Mutta toisin kuin australialaiset kollegansa, Múm ei ryntää minuutin välein uuden musiikillisen idean perään.
    Múmin uutta levyä ennakoinut They Made Frogs Smoke `Til They Exploded -sinkku kuvaa hyvin levyn sisältöä. Huuliharpun kuljettama sympaattinen popkappale on naamioitu piippauksilla, surinalla ja hyperaktiivisella rumpukompilla. Levyn hienoin hetki on sen päätösraita. Aavemaista Winter (What We Never Were After All) -kappaletta kuunnellessa voi kuvitella itsensä pimeään metsään, jonka puut roikkuvat raskaina lumen painosta.
    Go Go Smear The Poison Ivy on hymyilyttävää, mutta nopeasti unohtuvaa musiikkia. Tuskin juuri kukaan muistaa koko julkaisua, kun alkaa palauttaa mieleensä tänä vuonna ilmestyneitä levyjä. Mutta juuri nyt se kuulostaa kovin ihastuttavalta.

Helsinkiläinen vuonna 2000 perustettu Pooma julkaisee debyyttialbuminsa lokakuussa. Sen tuotannossa ja miksauksessa on ollut mukana Múmin Gunnar Örn Tynes. Pooma tekee huomattavasti kitaravetoisempaa musiikkia kuin Múm, mutta yhtyeiden suurin ero on niiden asenteissa. Múm on lapsenomainen ja humoristinen, mutta Pooma ottaa itsensä vakavasti – ehkä liiankin. Persuaderesikoisalbumi kuulostaa yhdistelmältä islantilaista Sigur Rósia ja kotimaista Kemopetrolia.
    Poomalla on taipumus rakentaa kappaleisiinsa pitkiä melodisia kaaria, siksi niiden kesto ylittää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta viiden minuutin rajan. Esimerkiksi  e Shore on dramaattisine loppuineen kuin suoraan Sigur Rósin ()-levyltä.
    Hyvin todennäköisesti Pooma vielä kyllästyy Kemopetrol- vertauksiin, mutta ne ovat väistämättömiä. Pooman Tuire Lukka nyt vain sattuu kuulostamaan jonkin verran Laura Närheltä , hyväksyi yhtye sitä tai ei.

Pooman levyllä on useita hienoja kappaleita, mutta sen ongelmana on tasapaksuus. Jos yhtyeen tavoitteena on ollut tehdä mahdollisimman tunnelmallista ja mahtipontista musiikkia, se on onnistunut tehtävässään. Mutta kun sitä kuuntelee kerralla noin 50 minuuttia, vahvuudet kääntyvät heikkouk siksi. Levy olisi kaivannut enemmän Through The Calm -kappaleen kaltaisia irtiottoja, jotta se jaksaisi pitää kuuntelijan otteessaan.
    Múmin ja Pooman levyt sopivat tunnelmaltaan täydellisesti tähän vuodenaikaan, mutta ne hautautuvat pöydälle paperipinojen alle talven taittuessa kevääksi. Ne jäävät sinne odottamaan niitä aamuja, kun hengitys jälleen höyryää ja pulut lämmittelevät tavaratalojen edustoilla.

Múm: Go Go Smear The Poison Ivy. Fatcat 2007.
Pooma: Persuader. Next Big Thing 2007.

Tuomas Kokko