07. syyskuuta 2007
Teksti:

Kello puoli seitsemän 11.3.1988.
    Vanhan kuppilaan ryntäävillä elokuvahulluilla on hoppu. Tuopin tyhjentämiselle, vessareissulle ja anarkistiohjaaja Derek Jarmanin Angelic Conversations -taidepaukun sulattelulle on aikaa puoli tuntia.
    Sitten pitää harppoa takaisin Ylioppilasaukion Bio Illusioniin. Siellä pyörii uuden elokuvafestivaalin toinen esitys, Lina Wertmüllerin Rakkautta ja anarkiaa. Elokuvassa köyhä talonpoika matkaa Roomaan murhatakseen Mussolinin, mutta unohtaa anarkisminsa rakastuttuaan prostituoituun.
    Wertmüllerin elokuvalta nimensä lainannut elokuvatapahtuma pyörii koko viikon yhdessä salissa yhdentoista elokuvan voimin. Ja iskee neitseelliseen maaperään: Helsingillä ei ole koskaan ollut omaa elokuvafestivaalia.
    Syyskuussa 2007, 20. festivaalin aattona Rakkautta ja anarkiaa on instituutio.
    Se on Suomen suurin ja värikkäin elokuvajuhla, joka ei pelkää ravistella yleisöään.

Rakkautta ja anarkiaa syntyi keskelle 1980-luvun lopun nuutunutta elokuvakulttuuria.
    Edellisinä vuosikymmeninä kukoistaneiden elokuvakerhojen toiminta oli hiipumassa vanhojen aktiivien vanhettua ja vetäydyttyä. Kerhoissa käytiin lähinnä kertaamassa vanhaa, ei tutustumassa uuteen.
    Vaikka Helsingissä oli mukavasti kortteliteattereita – Töölössäkin peräti seitsemän – ei niidenkään ohjelmisto tyydyttänyt nuorta ja valikoivaa yleisöä. Maailmalla puhuttivat uusi ranskalaiselokuva ja Yhdysvaltojen indie-elokuva, joita ei Suomessa voinut nähdä. Oudommista elokuvan lajeista puhumattakaan.
    Pahiten yhteys oli poikki Aasiaan. Suomen elokuvatarkastamon sensuuri oli yksi maailman tiukimmista, eikä ilmiöksi noussut hongkongilainen toimintaestetiikka päässyt levitykseen.
    Festivaalia siis tarvittiin. Rakkautta ja anarkiaa -tapahtuman synnytti kulttuuriyhdistys Image, ja oikeastaan melkein vahingossa. Alun perin festivaali oli tarkoitus järjestää vain kerran.

1980-luvun lopussa Image ry oli kulttuuriyhdistys, joka julkaisi kaksi kertaa vuodessa ilmestyvää aikakauslehteä. Uutta numeroa oli tapana juhlia bileillä ja kulttuuritapahtumilla.
    Elokuvafestivaali keksittiin, kun Imagessa oli julkaistu laajat artikkelit Jarmanista ja Wertmülleristä.
    Image ry ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omistama Bio Illusion jakoivat festivaalin kulut. Opetusministeriöltä ja elokuvasäätiöltä ei tippunut tukea.
    ”Tässä maassa näyttää elokuvaan tulevan helpommin rahaa vakuutusyhtiöiltä kuin elokuvasäätiöltä”, Illusionin toiminnasta vastannut Harri Ahokas piikitteli Tiedonantajassa 17.3. 1988.
    Image ry oli järjestänyt monenlaisia kulttuuririentoja, mutta elokuvafestivaalien pystyttämisestä sen jäsenillä ei ollut kokemusta. Siksi viidakkorummun annettiin päristä. Kohta Uudenmaankadun toimistolle valuikin pimeiden salien veteraaneja.
    Uuden elokuvafestivaalin suunnittelupalaveriin saapui myös Pekka Lanerva.
    Vuosien ajan kolmekymppinen ranskankielen ikiopiskelija oli kiertänyt elokuvakerhoja, päivystänyt elokuva-arkistossa ja santsannut katsomalla läpi kaupallisen ohjelmiston.
    Rahaa elokuvahullu sai Finnairin matkatavaroiden käsittelystä, Stockmannilta ja satunnaisista kirjastokeikoista. Halvoilla työsuhdelipuilla hän lensi Pariisiin ja Lontooseen kurkkaamaan, mistä kaikesta suomalaiset elokuvaharrastajat jäivät vielä paitsi.
    Haaveena oli oma teatteri, ja paikkakin oli jo katsottu: Museokadun kortteliteatteri Cinema.
    Uudenmaankadun toimistolla Lanerva tapasi elokuvaharrastajan, jolla oli sama suunnitelma. Myös kemiläislähtöinen Mika Siltala oli kysellyt Cineman iäkkäältä vetäjältä Mårten Kihlmanilta teatterin tulevaisuudesta.
    Miehen eläkepäiviä odotellessa Lanervalla ja Siltalalla oli aikaa kokeilla festivaalityötä.

Ensimmäinen Rakkautta ja anarkiaa -festivaali vuonna 1988 ylitti odotukset. 70 prosenttia näytöksistä myytiin loppuun.
    Festivaalille alettiinkin oitis puuhata jatkoa.
    Siltala nimettiin consiglieriksi, neuvonantajaksi. Festivaalityöryhmässä istuivat Lanerva ja Eija Niskanen, sekä Image ry:n Janne Kairo ja Iiro Auterinen.
    Niskanen oli elokuvatutkimusta opiskellut japanilaisen elokuvan tuntija.
    Siltala oli valunut Helsinkiin Kemistä Tukholman ja Tampereen kautta ja paiski hommia elokuvateatteri Orionin ovimiehenä.
    Alelipuilla lentämällä ja halvimmissa rotanloukoissa asumalla hän matkusteli elokuvafestivaaleille Lontooseen, Berliiniin tai Cannesiin ja kirjoitti elokuvista milloin Imageen, milloin Uuteen Suomeen tai Aamulehteen.
    Pari pressiagenttia tuntemalla sai kansainvälisiltä festivaaleilta Suomessa harvinaisia haastatteluja. Siltala haastatteli muun muassa Hong Kong -elokuvan monitaituri Tsui Harkia ja kanadalaisen kauhuelokuvan lähettilästä David Cronenbergia.
    Helsinkiin Siltala halusi rakentaa festivaalin, jolla olisi selkeä ja väkevä profi ili. Toisen festivaalikatalogin esipuheessa hän pauhasi:
    ”Me haluamme synnyttää näkemisen himon. Saada naiset ja miehet hylkäämään puolisonsa ja lapsensa viettääkseen aikansa elokuvateattereissa. Emme esitä elokuvataidetta, vaan uutta estetiikkaa; slangia, beatia, rotuja ja katuja.”
    Saman vuoden ohjaajanimiä olivat Stephen Fears, Juzo Itami ja Spike Lee. Kaikki nousevia elokuvantekijöitä, joista suomalainen yleisö ei paljoa tiennyt.

Vuonna 1991 Rakkautta ja anarkiaa keräsi jo 11 000 katsojaa – yli kymmenen kertaa enemmän kuin ensimmäisenä vuonna.
    Tulos mairitteli samana vuonna perustettua Helsinki International Film Festival ry:tä, joka oli lunastanut festivaalin itselleen.
    Lanervan, Siltalan ja Niskasen kanssa uutta yhdistystä olivat perustamassa Mervi Niemi ja Matti Paunio. Jälkimmäinen oli Yleisradion kulttuuritoimittaja, joka oli kiertänyt monet festivaalit Siltalan kanssa.
    Joukko majaili Museokadulla, ahtaissa tiloissa yhdessä levydivari Keltaisen jäänsärkijän kanssa. Yhteisestä puhelinlinjasta festivaalinikkarit soittelivat ympäri maailmaa ja vakuuttelivat ulkomaisille levittäjille, että Suomeen lähetetyt kelat palaisivat ehjinä takaisin.
    Filmeillä riitti ottajia kilpailuksi saakka; 1990-luvulla maailmalla syntyi jatkuvasti uusia elokuvafestivaaleja.
    Monisalisten multipleksien jyrätessä kortteliteattereita ja elokuvakerhojen vähentyessä pienistä festivaaleista tuli tärkeä areena maailman vaihtoehtoelokuvan esittelylle.
    Ulkomaisilla elokuvajuhlilla Rakkautta ja anarkiaa -organisaattorien olikin syytä ryypätä läpi mahdollisimman monta cocktail- tilaisuutta. Mahdollisia yhteistyökumppaneita kiinnosti enemmän, ovatko elokuvanmetsästäjät hyviä tyyppejä, kuin missä kaukana he festivaaliaan pyörittivät.
    Mitä enemmän huomiota herätti, sitä nopeammin tuttavapiiri kasvoi ja elokuvien saamisesta Helsinkiin tuli yhä helpompaa.
    Urakkaa keventääkseen Siltala teetti Hong Kongissa kirkuvanvärisiä silkkipukuja, jotka kimaltelivat näyttävästi Cannesin tai Honolulun ilta-auringossa.

Museokadun koppi ei 1990-luvulla ollut kuitenkaan vain R&A:n festivaalitoimisto. Se oli myös toisen elokuvaprojektin tulenjohtokeskus.
    Cineman vetäjän Mårten Kihlmanin siirryttyä eläkkeelle 1990-luvun taitteessa, Siltalan, Paunion ja Lanervan johtama Cinema Mondo sai teatterin pyöritettäväkseen.
    Festivaalipalkkiot olivat lentolippuja ulkomaisille festivaaleille. Oman pikkuteatterin tarpeisiin elokuvia tuova levitysyhtiö taas oli lähinnä harrastus. Ruokarahat oli hankittava muualta. Siltala ja Paunio pitivät kiinni toimittajantöistään ja Lanerva huhki Finnairilla. Niskanen loi elokuvatutkijan uraa.
    Vaikka rahaa oli niukasti, Rakkautta ja anarkiaa pysyi plussalla. Tulot satsattiin seuraavan vuoden festivaaliin, ja omasta elokuvainnostuksesta tehtyyn tapahtumaan oli varaa suhtautua tinkimättömästi.
    Kuppiloissa tai toimistolla pidetyt palaverit venyivät usein myöhään, kun festivaaliaktiivit puivat tapahtumansa syvintä olemusta.
    Festivaalin ei tarvinnut tarjota katseltavaa kaikille. Tärkeintä oli, että ohjelmisto sopi nimen herättämään mielikuvaan – ja tyydytti ohjelman laatijoiden omaa makua.
    Yhteiseksi lempilapseksi nousi aasialainen elokuva.

Yhdestä ydinjoukko oli suorastaan liikuttavan yksimielinen: John Woo oli täydellinen herrasmies.
    Raa`anherkällä actionillaan Woo johti Hong Kong -elokuvan nousua elokuvamaailman polttopisteeseen 1980-luvulla. Ohjaaja ja hänen Suomessa ennen näkemättömät elokuvansa saapuivat festivaaleille syksyllä 1993.
    Eivätkä olisi voineet tulla värikkäämpänä vuonna.
    Kun Jörg Buttgereitin kahdelle Nekromantikille ja Abel Ferreran Driller Killerille ei myönnetty esityslupaa Suomessa, festivaaliväki vuokrasi Tallinnan Kino Eha -teatterin. Nekrofilian ja veristen porauskohtausten takia kiellettyjen kuvien perässä Viroon suuntasi joukko suomalaisia elokuvafanaatikkoja. Mukana matkasivat provokaattorit Buttgereit ja Woo.
    Satamassa vieraita odotti Tallinnan yliopiston psykologian opiskelijoiden mielenosoitus, joka vastusti elokuvasensuurin puuttumista Virosta.
    Helsingissä Woon veribaletti sai toisenlaisen vastaanoton The Killer -elokuvan päätteeksi.
    Peräpohjolassa, tuhansien kilometrien päässä Hong Kongista Maxim-teatterin yleisö hurrasi haltioissaan ensi kertaa näkemälleen toimintaestetiikalle. Se taisi liikuttaa salin eteen marssitettua Woota, joka oli aivan liian kohtelias tehdäkseen asiasta numeroa.
    Tunteet olivat pinnassa myös ohjaajan takana käyskennelleillä festivaalijärjestäjillä. Taputtamalla Woolle yleisö antoi tunnustuksen organisaattorien elokuvamaulle. Sille samalle, jota suomalaisten elokuvalevittäjien, kriitikoiden ja sensorien oli ollut niin vaikea ymmärtää.

Rakkautta ja anarkiaa on elokuvahullujen maraton. Viikon ajan nähtävillä on kymmeniä elokuvia, jotka katoavat maasta festivaalin päätyttyä. Vuonna 1998 ähkyä helpotettiin pidentämällä tapahtuma kymmenpäiväiseksi. Samalla tultiin yhden aikakauden loppuun.
    Kymmenvuotissyntymäpäivillään festivaali esitti liki sata elokuvaa ja myi yli 30 000 lippua. Sen pyörittämisestä oli tullut niin raskasta, että työt jaettiin uudelleen.
    Paunio lähti vaimonsa työn perässä pariksi vuodeksi Pariisiin. Paluun jälkeen Ylellä kiertely vaihtui MTV3:n kotimaisten ohjelmahankintojen päällikön työksi.
    Eija Niskanen oli käynyt tekemässä elokuva- ja televisiotutkimuksen maisterintutkinnon Kaliforniassa ja jakoi aikansa Yhdysvaltojen ja Japanin välillä.
    Kummallakaan ei ollut aikaa festivaalityöhön kuten ennen.
    Pekka Lanerva puolestaan ryhtyi festivaalin toiminnanjohtajaksi ja haali joukkoihinsa liudan osa-aikaisia apureita – Rakkautta ja anarkiaa -veteraaneja, elokuvatutkijoita ja -toimittajia. Mika Siltala keskittyi Cinema Mondoon, joka oli kasvanut pikkuteatterin pyörittäjästä keskisuureksi maahantuojaksi.
    Harrastuksesta tuli vihdoin molemmille kunnon palkkatyötä.
    Ei tosin vieläkään kannattavaa.

Perustamisestaan alkaen Rakkautta ja anarkiaa on rikkonut yleisöennätyksensä joka vuosi. 2000-luvulla festivaali on tuonut vuosittain maahan toista sataa elokuvaa ja kerännyt yli 40 000 katsojaa. Se on ollut jo vuosia Suomen suurin elokuvatapahtuma.
    Lokakuussa 2004 Uudenmaan verovirasto haki kuitenkin festivaalin konkurssiin. Verorästejä oli maksamatta 66 000 euroa.
    Lanerva, Paunio ja Siltala pitivät monta vakavaa istuntoa. Lopuksi sovittiin, että tapahtuma jatkaa. Keinolla millä hyvänsä.
    Velkojen lyhentäminen on sujunut aikataulussa ja niistä selvittäneen lopullisesti ensi vuoden kuluessa. Festivaalintekijöitä kismittää silti, että Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin elokuvasäätiöltä saama tuki on alle puolet suurimmasta elokuvafestivaalille myönnetystä tuesta. Lisäksi Helsingin kaupunki tukee elokuvajuhlaansa nihkeämmin kuin esimerkiksi Tampere ja Sodankylä omiaan.
    Lanervan purnattua tukipolitiikasta Pressossa syksyllä 2005 elokuvasäätiön levityspäällikkö Harri Ahokas hermostui. Vuosia sitten Bio Illusionin johtajana festivaali tukia kritisoinut Ahokas jyrisi:
    ”Jos joutuu maksamaan verorästejä, kannattaa katsoa itseään peiliin. Niistä on turha syyttää tukia tai niiden puutetta.”

Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin syntyaikoina eksoottisen elokuvan ystävät joutuivat tilaamaan fi lminsä kalliilla postimyynnistä. 2000-luvulla dvd:llä on julkaistu valtavat määrät nimikkeitä. Ulkomaisissa nettikaupoissa ne ovat käden ulottuvilla kohtuulliseen hintaan. Sensuurikin on ollut historiaa jo vuosien ajan.
    Elokuvien helppo saatavuus on haaste 20. kertaa järjestettävälle Rakkautta ja anarkiaa -festivaalille. Vaikka kotikatselu kalpenee teatteriesitysten rinnalla, on aktiivisten elokuvaharrastajien miellyttämisestä tullut yhä vaikeampaa.
    Julkisen kohun herättäminen ei liioin onnistu kuten 1990-luvun alun suljetussa Suomessa. Jos Rakkautta ja anarkiaa alkuaikoinaan kirvoitti laajoja kauhistelujuttuja, keskittyvät toimittajat nykyään kliinisten suosituslistojen laatimiseen.
    Silti festivaalin suurin haastaja on se itse. Historia velvoittaa yleisön yllättämiseen, olipa se kuinka vaikeaa tahansa.

Artikkeli perustuu Pekka Lanervan, Mika Siltalan, Matti Paunion, Eija Niskasen ja Raul Grünsteinin haastatteluihin, sekä vinoon pinoon lehtileikkeitä.

Matti Rämö
Kuva Susanna Kekkonen