Kysykää, jos on jotain kysyttävää. Niinhän ne luennoitsijat aina jankuttavat. Mutta saako opiskelijaressu vastauksen, kun jotain uskaltautuu kysymään? Testataan.
Aloitan taivaallisista sfääreistä. Uskontotieteen perusteiden luentosali on ääriään myöten täynnä jo tasalta. Fuksit eivät ole tainneet kuulla akateemisesta vartista.
Yliopistonlehtori Heikki Pesonen ehtii luennon aikana kysyä viisi kertaa, onko jotain kysyttävää. Minulla on:
”Haluaisin tehdä gradun aiheesta `Onko Jumala olemassa?` Voisinko päästä siinä johonkin lopputulokseen, että onko se olemassa?”
Sali räjähtää nauramaan. Pesonen näyttää punnitsevan, olenko tosissani suurellisen projektin kanssa, ja päätyy sitten kaitsemaan minut takaisin tieteellisen diskurssin pariin.
”Siitä voisi saada hyvän populaariteoksen, mutta ainakaan uskontotiede ei tuohon voi vastata.”
Reipas teologipoika tiedustelee minun jälkeeni, maksaako tiedekunta hänen graduntekomatkansa Balille.
Luomukurssilla tunnelma on vielä teologistakin hartaampi. Tutustumisleikkinä listaamme mielleyhtymiä luomusta. Meillä on oikein mukavaa.
Luennoitsija, koordinaattori Aija Taskinen hymyilee rohkaisevasti, kun pyydän puheenvuoroa. Hymy hyytyy, ja luennoitsijakollega Tuija Monosen leuka venähtää alas, kun vedän esiin perunapussini.
Olen sotkenut omat luomupottuni kämppikseni tavispottuihin ja minua pelottaa nyt, uskallanko syödä normiperunoita. Väitän kuulleeni, että tavisperunoihin käytetään vaarallisia torjunta-aineita. Taskista ja Monosta naurattaa.
”Jos ne ovat suomalaisia perunoita, niin varmasti uskallat syödä. Ulkonäöstä tai mausta perunoita ei pysty erottamaan toisistaan. Ainoastaan luomuvalkosipulin pystyn tunnistamaan tavallisesta”, Mononen sanoo.
Saan vertaistukea opiskelijoilta. Yksi opiskelija huikkaa huoneen toiselta puolelta, että on yhä hengissä, vaikka syökin tavallisia perunoita. Toinen ehdottaa, että myisin perunani kämppikselleni.
Voi ekvaattori-, atsimutaali- ja selostaattipystytys! Tähtitieteilijä Asko Palviainen on jauhanut tähtitieteen johdantokurssilla kohta kaksi tuntia kaukoputkien rakentamisesta. Jo riittää lässytys! Minä haluan konkretiaa. Kun Palviainen kertoo auringon magneettikentästä, kysyn:
”Liittyvätkö nämä magneettikentät siihen, miten tähtikuvioiden tähdet pysyvät yhdessä?”
Palviainen hämmentyy. Täsmennän kysymystäni:
”Että kun aurinko liikkuu avaruudessa, niin varmaan liikkuvat tähdetkin, niin miten Otava näyttää aina Otavalta eikä muuta muotoaan?”
Magneettiteoriani rytätään. Saan täydellisen vastauksen:
”Tule katsomaan 50 000 vuoden päästä, näyttääkö Otava Otavalta. Epäilen, että ei. Tähtikuviot muuttuvat koko ajan, mutta muutos on kovin hidasta. Tähdet ovat suunnattoman kaukana.”
Opiskelijat ovat hiljaa. Kuulen vain yhden opiskelijan hihittävän takanani.
Vielä on testaamatta, kuinka urpo opiskelija voi todella olla. Suuntaan yhteiskuntahistorian johdantokurssille.
Professori Pauli Kettunen kertoilee, kuinka Kekkonen sitä ja Kekkonen tätä. Asia on selvää kuin pläkki – kun vaan tietäisi, kenestä puhutaan.
”Anteeksi, kuka tää Kekkonen on?” kysyn. Luentosalissa on hiljaista. Opiskelijat tuijottavat ja virnuilevat.
”Urho,” vastaa Kettunen. Minä jatkan, että kuka Urho.
Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Kettuselta kuluu viisi sekuntia päästä järkytyksen yli. Professori tiedustelee vastausta satapäiseltä opiskelijajoukolta.
”Suomen pitkäaikaisin presidentti, vuodesta 1956 vuoteen 1982,” vastaa toinen viitanneista.
Pelkään saavani ryöpytyksen, mutta Kettunen vasta änkyttää hämmästystään ulos.
”Tämä on nyt tietysti hankala tilanne, että… että… tässä kurssilla joudutaan olettamaan sellainen perustieto asiaan, että olisi tämä… tuota… suomalainen lukiotieto pohjalla.”
Kämmeneni hikoavat ja naamani punottaa. Tunnen kanssaopiskelijoiden katseet niskassani. Tyhmänä oleminen on pirun noloa.
Päivi Ala-Risku
Kuvitus Antti Uotila
