Luova Krapula

”Suomalainen hiphop potee krapulaa”, napauttaa rap-veteraani Niko Toiskallio , 37.
    Paremmin turkulaisen Ritarikunta-ryhmän Chydenä tunnettu mies ei liikoja hölötä. Analyysi suomalaisen hiphopin nykytilasta tipahtelee Toiskallion suusta huolellisesti muotoiltu kommentti kerrallaan.
    Puhuessa käsi eksyy välillä suun eteen.
    Suomalaisen hiphopin suosio romahti 2000-luvun alun buumin jälkeen. Levymyynti laski, hitit hävisivät radioiden soittolistoilta ja monikansalliset levy-yhtiöt menettivät kiinnostuksensa.
    ”Moni ajattelee, ettei Suomessa tehdä enää mitään kiinnostavaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa”, Toiskallio sanoo.
    Toiskallion ja Kemmuru-yhtyeen JLainin, eli Jussi Laineen, kasaama Mestarisoundi Soundcheck 2007 -kokoelmalevy esittelee uutta kotimaista hiphoppia niin valta- kuin vastavirrasta. Toiskallion YleX:llä vetämän Mestarisoundi-ohjelman nimeä kantavalla kokoelmalla on peräti 27 raitaa. Sen on julkaissut pienlevy- yhtiö Monsp.
    Levy yllättää raikkaudellaan. Muusikoilla on tapana valua pääkaupunkiseudulle, mutta Toiskallio ja Laine ovat löytäneet kokoel malle ilahduttavan moni nuoria kykyjä myös muualta Suomesta.
    ”Esimerkiksi Haamu on nuori jäbä Joensuusta. Voin kuvitella, että siellä on melko yksinäistä tehdä tuollaista materiaalia. Mutta kun paikkakunnalla on yksikin vahva tekijä, se houkuttelee heti muita mukaan.”

Toiskalliolla on varaa puhua esimerkkien tärkeydestä. Hän oli itse mukana suomalaisen hiphopin ensimmäisessä aallossa.
    ”Vuonna 1984 oli ensimmäistä kertaa aistittavissa, että jotain tapahtuu”, Toiskallio muistelee.
    Helsingissä järjestettiin hiphop-klubeja, maalattiin graffiteja ja opeteltiin breikkaamaan. Ice-T:n ja Digital Undergroundin kaltaiset suuret nimet vierailivat Lepakossa.
    Pian suomalaisräppärit perustelivat jo omia yhtyeitään. Vuonna 1988 Toiskallio julkaisi englanninkielisen Smiley Stylee -singlen nimellä Positive Noise Orchestra.
    Mutta vasta kun suomalainen hiphop-kulttuuri oli nostamassa päätään, tapahtui jotain kamalaa: huumoriräppi teki läpimurron.
    1990-luvun taiteessa Raptori ja Pääkköset ampaisivat myyntilistojen kärkeen. Se oli kuolemansuudelma orastavalle kulttuurille. Vakavammat harrastajat heittivät hupun päähän ja vetäytyvät maan alle.
    Teini-ikäinen Toiskallio sen sijaan houkuteltiin mukaan vitsibisnekseen.
    Hänet muistetaan tuolta ajalta nimellä MC Nikke T. Puberteettisen moottoriturvan suurimmiksi hiteiksi nousivat pikkutuhmat kappaleet Jos haluu saada ja Ihminen ei voi elää vetämättä.

Huumoriräppi teki suomalaiselle hiphopille saman kuin Aku Ankka sarjakuville: leimasi koko lajin lastenviihteeksi.
    Varsinaisen hiphopin kanssa vitsikimaroilla oli vähän tekemistä.
    ”Se oli enemmän diskomusaa, jonka päälle hölistiin tyhmiä”, Toiskallio sanoo.
    Tarina Pääkkösten hiphop-vaikutteista kertoo oleellisen: ”Ne oli kuulleet tasan yhden Beastie Boysin levyn ennen kuin rupesivat tekemään hiphoppia.”
    Toiskallio harmittelee vieläkin koukkaamista huumoriräpin puolella.
    ”Niistä kuvioista on vielä tänäänkin haittaa työlleni. Se vaihe oli elämäni suurin moka.”
    ”Kyllä mä ymmärrän, että jotkut haluaa vetää mua turpaan.”
    Räppäri naurahtaa muistellessaan viime viikolla saamaansa puhelua.
    ”Mulle tarjottiin mahdollisuutta esiintyä eräänlaisella paluukiertueella. Eivät meinanneet millään ymmärtää, kun kieltäydyin.”

Huumoriräpin suosion laannuttua moni artisti häipyi kokonaan kuvioista. Suomalaista hiphopia seurasi pitkä apatian kausi.
    1990-luvun puolenvälin jälkeen hiphopkenttä alkoi vähitellen osoittaa elpymisen merkkejä.
    ”Pidimme Turussa hiphop-bileet, minkä takia ostimme Rumbasta postinmerkin kokoisen mainoksen. Yksi tyyppi tuli paikalle aina Rovaniemeltä asti”, Toiskallio muistelee.
    Vuonna 1996 Turkuun perustettiin hiphopiin keskittynyt Funky Kitchen -klubi. Toimelias alakulttuuri alkoi piristyä myös muualla Suomessa.
    Vuosituhannen taitteessa yksi kuiva kausi katkesi, kun Fintelligens, Seremoniamestari, Paleface ja Ceebrolistics palauttivat hiphopin suuren yleisön tietoisuuteen.
    Uusi polvi haki välillä etäisyyttä huumori – räppiin otsa kurtussa.
    ”Ceebrolisticsin tyypit korostivat usein, ettei heillä ole mitään suhdetta huumoriräppiin. Se vähän yllätti minua.”

Suomalaisen hiphopin uusi kukoistus ei kuitenkaan jatkunut pitkään. Viime vuosina levynmyynti on taas kääntynyt laskuun; bileet ovat vaihtuneet krapulaksi.
    Katoaako hiphop taas kellareihin?
    Ei välttämättä, sanoo Toiskallio.
    Hiphop-kenttä on nyt terveemmällä pohjalla kuin huumoriräpin jäljiltä.
    Monet 2000-luvun nousun tekijät ovat edelleen aktiivisia. Kaupallinen menestys ei myöskään ole vakavahenkisille räppäreille samanlainen kirosana kuin aikaisemmin. Suuremmalle yleisölle suunnatun materiaalin rinnalla vaihtoehtoinen hiphop voi hyvin.
    ”Nykyään tehdään paljon ihmeellistä piipitystä ja naksutusta”, Toiskallio sanoo.
    Esimerkki uudenlaisesta kotimaisesta hiphop-taiturista on Toiskallion suosikki Super Janne.
    ”Sillä on selkeästi erottuva oma tyyli.”
    Ehkä kyse onkin luovasta krapulasta, joka saattaa tehdä suomalaiselle hiphopille vain hyvää.
    ”Nyt tyylillä on aikaa kehittyä rauhassa.”

Aleksi Moisio
Kuva Aada Niilola

Top