25. toukokuuta 2007
Teksti:

On varsin vaikeaa vertailla kaunokirjallisuuden käännöksiä. Jokainen käännös on tulkinta, ja useimmiten kääntäjän tekemät ratkaisut perustuvat johonkin perusteltuun valintaan.
    Erityisen vaikeaa vertailu on silloin, kun yhteen käännökseen on ehtinyt muodostaa vahvan tunnesiteen.
    Siksi minusta tuntui omituiselta, kun aloin lukea runoilija ja suomentaja Markus Jääskeläisen vasta ilmestynyttä Walt Whitmanin valittujen runojen käännöstä. Mielestäni Arvo Turtiainen oli jo vuonna 1965 tavoittanut suuren amerikkalaisrunoilijan hengen hienosti käännösvalikoimassaan Ruohoa. Mihin siis uusia käännöksiä tarvittaisiin?
    Joudun heti tunnustamaan, että niitä tarvittiin. Käännökset vanhenevat, vaikka alkuperäisteksti säilyttäisi tuoreutensa. Jääskeläisen käännös Whitmanin tunnetuimmasta työstä, pitkästä runoelmasta Song of Myself on tarkempi ja luettavampi kuin Turtiaisen tulkinta, saatikka sitten Viljo Laitisen käännös vuodelta 1954.
    Lisäksi Jääskeläinen on valinnut kokoelmaansa kasan runoja Whitmanin vanhuusvuosilta. Ne tuovat energisestä runoilijasta esiin heikomman puolen, jonka aiemmat kääntäjät ovat ohittaneet.
    Siitä, kuinka hyvin Jääskeläisen käännökset tavoittavat Whitmanin hengen ja vimmaisuuden, voi sen sijaan olla monta mieltä.

Vuosina 1819-1892 elänyttä Whitmania pidetään, hyvästä syystä, yhdysvaltalaisen kirjallisuuden merkittävimpänä runoilijana.
    1800-luvun alkuun saakka yhdysvaltalainen kirjallisuus oli ollut joko puritaanisen ihanteen hallitsemaa tai jäljitellyt eurooppalaisia muotoja. Whitmanin pitkäsäkeinen, luettelomainen ja moderni runous pyrki olemaan tietoisen amerikkalaista – ja onnistui siinä.
    Whitmanissa viehättää yhä nuorten Yhdysvaltojen naiivi idealismi. Hänen runoutensa juhlii ruumiillisuutta ja tervettä, veljellistä yhteenkuuluvuutta. Whitmanin Yhdysvallat on laajeneva kansakunta monessakin mielessä: se laajenee tilassa, ottaa avosylin vastaan ihmisten moninaisuuden ja tavoittelee henkisesti entistä korkeampia todellisuuksia.
    Totta kai tuossa ihanteessa on myös epäilyttävät puolensa. Whitmanin sitoutuminen lakiin ja valtioon kansakunnan ilmentyminä oli – eurooppalaisten romantikkojen tapaan – vahva. Vaikka runoilija oli orjuuden vastustaja, hän hyväksyi karanneiden orjien palauttamisen isännilleen niin kauan, kuin perustuslaki sen salli.
    Siitä huolimatta Whitman on aina ollut piikki amerikkalaisten konservatiivien lihassa. Beatnikit, joista etenkin Allen Ginsberg on velkaa Whitmanille, nostivat hänet arvoliberalisminsa puolustajaksi. Yhdysvaltojen homoliike taas teki homoseksuaalista Whitmanista ikoninsa 1970-luvulla.

Whitman koosti koko elämänsä yhtä ainoaa teosta, Leaves of Grass -kokoelmaa. Teoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1855 ja viimeinen, niin sanottuna kuolinvuodelaitos vuonna 1892.
    Jääskeläisen käännökset, kuten myös aiempien suomentajien, perustuvat kuolinvuodelaitokseen. Noin puolet Valituista runoista, vajaat sata sivua, koostuu Laulu itsestäni -runosta.
    Loppupuolelle valitut runot ovat ennen suomentamattomia, lukuun ottamatta kaunista runoa Loputtomiin keinuvasta kehdosta.
    Jääskeläisen kieli on kirkasta ja nykyaikaista, mikä tekee siitä helppolukuista. Verrattuna vanhoihin käännöksiin, Jääskeläisen kääntämä Laulu itsestäni korostaa konkreettisuutta runollisuuden kustannuksella.
    Yhtäältä konkreettisuus tekee oikeutta alkuperäisteokselle. Runo koostuu pitkistä luetteloista, joissa puhuja samastuu laajan Amerikan asukkaisiin ja kuvaa heidän tekemisiään. Runon kielessä korkea sekoittuu arkiseen ja tavanomaiseen.
    Toisaalta Jääskeläinen on useassa kohdassa purkanut runon toisteisuutta. Tämä ratkaisu vähentää kielen saarnamaista voimaa. Sen välittämisessä Turtiainen onnistuu paremmin.
    Kaikesta tarkkuudestaan huolimatta Jääskeläiselle on sattunut myös pari väärintulkintaa. Esimerkiksi Laulun toisen säkeen ”assume” ei tarkoita ”lausua omakseen”, kuten Jääskeläinen tulkitsee, vaan viittaa yhteisesti ja sanattomasti hyväksyttyihin pohjaoletuksiin.
    Käännösten arvottaminen on vaikeaa. Whitmaniin tutustuvan lukijan lienee paras aloittaa Jääskeläisen käännöksistä. Ahkera lukija voi sitten tarttua myös Turtiaiseen.

Walt Whitman. Valitut runot. Suom. Markus Jääskeläinen. Sammakko 2007. 192 s.

Yksi runo, kolme tulkintaa

Whitmanin Song of Myself on suomennettu kolmesti. Tässä alkusäkeet Viljo Laitisen, Arvo Turtiaisen ja Markus Jääskeläisen käännöksinä.

I celebrate myself,
and sing myself,
And what I assume
you shall assume,
For every atom belonging to me
as good belongs to you.
I loafe and invite my soul,
I lean and loafe at my ease
observing a spear
of summer grass.

(Walt Whitman)

Juhlin laulaen itseäni,
ja minkä minä hyväksyn,
olet sinäkin hyväksyvä,
sillä jokainen atomi,
joka kuuluu minuun,
kuuluu myöskin sinuun.
Kuljeksin etsien sieluani,
lojun maassa tarkastellen
kesäruohon versoa.

(Viljo Laitinen 1954)

Ylistän itseäni, laulan itsestäni,
ja minkä minä hyväksyn,
sinäkin olet hyväksyvä,
koska jokainen atomi minussa
yhtä hyvin kuuluu sinulle.
Minä kuljeskelen joutilaana
sieluani maanitellen,
minä loikoilen huolettomana
kesäistä ruohon kortta
tarkastellen.

(Arvo Turtiainen 1965)

Minä juhlin itseäni ja laulan itsestäni
ja minkä lausun omakseni
voit sinäkin lausua omaksesi
koska kaikki minulle kuuluva
kuuluu myös sinulle.
Minä lorvailen,
vokottelen sieluani esiin,
makaan ja lorvailen kaikessa rauhassa,
katselen kesässä
kasvavaa ruohonkortta.

(Markus Jääskeläinen 2007)

Ville Seuri