Aloitetaan tunnustamalla tosiasiat. LCD Soundsystemin Sound of Silver on mainio levy. James Murphyn yhdenmiehen diskoyhtyeen tuotos tarjoilee 50 minuuttia tarttuvia ja kekseliäitä jytäraitoja, viiden minuutin kelpo balladin ja vielä loppuun piilotetun minuuttivalssin.
Vaikka kappaleiden keskipituus nousee yli kuuden minuutin, Murphy ei laske pelkkien rytmien varaan. Biisejä kehitellään yllättävillä instrumenteilla ja temponvaihdoksilla.
Ideoita on riittänyt myös lyriikoihin, jotka onnistuvat sekä koskettamaan (Someone Great) että naurattamaan (North American Scum).
Toisin sanoen: hieno levy.
Sound of Silverin erinomaisuus ei ole täysin yllättävää. Murphy antoi hyvän kuvan osaamisestaan jo diskoprojektinsa kaksi vuotta sitten ilmestyneellä esikoislevyllä LCD Soundsystem.
Uuden levyn innoittamana varmistin vielä muistikuvani oikeellisuuden nappaamalla debyytin soittimeen hyllystäni. Siellä se olikin pysynyt likipitäen koskemattomana aina arvostelun kirjoittamisesta lähtien.
Saman kohtalon pelkään odottavan myös Sound of Silveriä.
LCD Soundsystemin ongelma ei ole musiikin tasossa, vaan tyylilajissa. Älykkäänkin tanssilevyn perimmäinen tarkoitus on yleensä saada takapuoli hytkymään. Se tekee kuuntelun hankalaksi kaltaiselleni nojatuolikuuntelun ystävälle.
Biitin naputtaminen jalalla lattiaan on hauskaa, mutta alkaa tympiä viimeistään kolmannen kappaleen kohdalla. Nerokaskin loppujamitus saa käden etsiytymään kaukosäätimelle, kun se jatkuu minuuttitolkulla.
LCD Soundsystemin musiikki on tehty trendikkäille klubeille ja hikisille tanssilattioille. Itse eksyn tuoliltani harvoin kummallekaan, ja vielä harvemmin saan valita niissä soivan musiikin.
Klubimusiikki ei ole ainoa nojatuolikuuntelun ongelmatapaus. Myös räyhäävä punk, lavatähtien paritanssimusiikki tai tukanheilutushevi soveltuvat huonosti kahden kaiuttimen väliseen optimipisteeseen sijoitettuun laiskanlinnaan.
Näissäkin lajeissa tehdään erinomaisia levyjä. Nojatuoliin ne kuitenkin soveltuvat paljon huonommin kuin lyhyisiin kappaleisiin ja tarttuviin melodioihin perustuva 1960-lukuhenkinen rock tai nuorten vihaisten miesten tekstivetoiset tilitykset maailman kamaluudesta.
En tiedä , miten muut pop-kriitikot tai muut populaarimusiikin puoliammattimaiset harrastajat levyjään kuuntelevat. Rohkenen silti epäillä, etten ole ainoa, jonka musiikkielämysten tukipilarina on nojatuolin pehmeä selkämys. Kynnys lähteä meluisiin diskoihin tai liian myöhään alkaville klubikeikoille kasvaa sitä mukaa kun oma levyhylly täyttyy.
Onkin kiinnostavaa spekuloida, miten levyjä hamstraavien musiikki-alan ammattilaisten kuuntelutottumukset heijastuvat heidän kokoamiinsa best of -listoihin.
Listoilla jyräävät Bob Dylan , Korpi Ensemble tai Nick Cave istuvat nojatuoliin paljon paremmin kuin System of A Down, Marko Haavisto ja Poutahaukat tai LCD Soundsystem.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että listahirmut tekisivät parempaa musiikkia.
LCD Soundsystem: Sound of Silver. Dfa Lcd / Emi.
Juha Merimaa
Kuva Jake Walters
