16. maaliskuuta 2007
Teksti:

Helmikuussa kaksi indierockbändiä, lontoolainen Bloc Party ja New Yorkista kotoisin oleva Clap Your Hands Say Yeah julkaisivat toiset levynsä.
    Nopealla vilkaisulla yhtyeissä ei näyttäisi olevan juurikaan samaa. Bloc Party on Smithsien perinteestä ammentava, laulaja Kele Okeren tekstien varassa toimiva melankolinen kitarayhtye. CYHSY taas räimii rosoista, erikoisilla ääniefekteillä terästettyä bilerockia kuten jenkki-indiebändeillä on tapana.
    Bändeillä on kuitenkin yhteinen salaisuus. Kumpikin niistä oli rockin tulevaisuus – vuonna 2005.

Indiemusiikin seuraamisen olennainen osa on pyrkimys keksiä uudet lupaukset ennen muita. Indieuskovaisten mukaan yhtyeet ovat usein mielenkiintoisimmillaan varhaisilla, pieninä painoksina tai omakustanteina leviävillä julkaisuilla. Tiukinta linjaa vetävien mielestä yhtyeen mielenkiinto menee viimeistään silloin, kun Rumba noteeraa sen.
    Harrastajien tutka etsii mielenkiintoisia tulokkaita blogeista, MySpacesta, trendikkäistä levykaupoista ja ulkomaisista musiikkilehdistä. Bongaamisvimma pitää indiekuviot jatkuvassa muutoksen tilassa, ja nostaa aika ajoin uusia artisteja valtavirran valokeilaan. Pienten piirien suosikkeina ovat aloittaneet niin Sugarcubesista bongattu Björk kuin Yhdysvaltojen parhaiten varjeltuna salaisuutena lähes koko 1980-luvun pysynyt REM.
    Jatkuva etsintä tuottaa väkisinkin myös paljon huteja. Koska nopeus on valttia, uutta kuumaa löytöä täytyy välillä alkaa hehkuttaa jo kolmannen käden huhupuheiden tai MySpacesta ladatun huonolaatuisen lofi–demon perusteella.
    Välillä nokkela imago voi jättää itse musiikin taka-alalle.
    Jotakuinkin tällä tavalla kävi sekä Bloc Partylle ja CYHSY:lle. Vaikka arvioin molempien yhtyeiden kovasti kehutut esikoiskiekot niiden ilmestyessä, minulle ei ole jäänyt kummastakaan juuri minkäänlaista muistikuvaa.
    Tätä kirjoitusta varten tehty uusi kuuntelu ei muuttanut asiaa. Vaikka Bloc Partyn Silent Alarm ja Clap Your Hands Say Yeahin yhtyeen nimeä kantava debyytti eivät kumpikaan ole varsinaisesti huonoja, niistä on vaikea löytää mitään mieleenpainuvaa.
    Jälkiviisaasti sanottuna: paljon melua tyhjästä.

Juuri jälkiviisaus on indielupausten suuri kompastuskivi. Kohun jälkeistä levyä ulos pukattaessa trenditietoisimmat ovat jo kauan sitten intoilleet uusista yhtyeistä. Entisten huomisen toivojen täytyy löytää pysyvämpää yleisöä tai tyytyä häviämään hiljaa taka-alalle.
    Bloc Partyn uudella Weekend in The City -levyllä läpimurto klubisarjan vakioyhtyeeksi voi hyvinkin tapahtua. Vaikka yhtyeen rock on rumpali Matt Tongin tanakkaa komppia lukuun ottamatta melko munatonta, voi bändille löytyä kuulijoita Curesta uloskasvaneiden, rockia tekstilähtöisesti kuuntelevien runotyttöjen ja -poikien keskuudesta.
    Sen sijaan CYHSY:n tulevaisuus näyttää selvästi heikommalta. Vaikka kakkoslevyllä Some Loud Thunder on hauska äänimaailma, soundi tuntuu peittävän lähinnä sen, ettei entisillä indiekunkuilla koskaan tainnutkaan olla mitään sanottavaa.

Bloc Party: Weekend in The City (v2/Bonnier).
Clap Your Hands Say Yeah: Some Loud Thunder (v2/Bonnier).

Juha Merimaa