Valokeilassa: Elokuvahistoria, joka unohtui

T:Teksti:

”Elokuvalla on kaksi historiaa: virallinen historia, jota on tapana opettaa koulussa, ja salattu historia, jota virheellisesti pidetään `alempiarvoisena`.”
    Näin juhlallisesti alkoi Venetsian elokuvajuhlien Italialaisen elokuvan salattu historia -sarjan esittelyteksti syksyllä 2004. Yli kolmenkymmenen elokuvan sarja pursusi spagettiwesterneitä, kauhua ja rikoselokuvia – elokuvia, joita ei ollut totuttu näkemään arvovaltaisilla festivaaleilla.
    Venetsiassa luvattiin aloittaa nelivuotinen tutkimusprojekti, jonka tarkoitus oli ”tutkia ja elvyttää” kansallisen b-elokuvan lähihistoriaa.
    Projektia esiteltiin kulttuuripoliittisten argumenttien säestyksellä.
    ”Niin tänään kuin menneisyydessä vihollinen, jos se on olemassa, on sama: arviointitapa, joka näkee elokuvan vain a-sarjan taiteilijoiden koneena (—) ja b-elokuvat moukkamaisena rahastuksena”, Marco Giusti ja Luca Rea kirjoittavat festivaalikatalogissa.

Tänä keväänä italialaisen elokuvan salattuun historiaan perehdytetään elokuvateatteri Orionissa. Kymmenen elokuvan sarja esittelee Sergio Solliman, Damiano Damianin ja Lucio Fulcin kaltaisten genreelokuvaikonien tuotantoa.
    Venetsiassa nämä herrat ja muut rajumpien lajityyppien taitajat on jo työnnetty sivuun.
    Vuoden 2004 Salattu historia -sarja sai italialaisessa lehdistössä ristiriitaisen vastaanoton. Seuraavana syksynä yhteentoista elokuvaan kutistunut paketti oli selvästi edeltäjäänsä varovaisempi. Ohjaajalistassa komeilivat esimerkiksi Federico Fellinin ja Pier Paolo Pasolinin tutut ja turvalliset nimet.
    Syksyllä 2006 salatun historian sarjan olisi voinut nimetä neorealismin varhaishistorian sarjaksi. Ainakin Luchino Viscontin Riivaajien tai Roberto Rosselinin Rooma avoin kaupunki -elokuvan kaltaisista palvotuista ikiklassikoista on vaikea löytää mitään salaista.

Italialaisen elokuvan todellisen salaisen historian nopean hautaamisen syy tuntuu löytyvän projektin lähtöruudusta.
    ”Kipinä (näiden elokuvien) `uudelleenlöytämiseen` tulee ulkoapäin”, syksyn 2004 festivaalikatalogi kertoo ja ylpeilee italialaisen genre-elokuvan faneiksi julistautuneiden Quentin Tarantinon, Martin Scorsesen ja Tim Burtonin huomiolla. Samalla mainitaan ranskalaisten kriitikoiden tuesta.
    Se, että italialaisen elokuvan lippulaiva perustelee oman vaihtoehtohistoriansa esiin nostamista amerikkalaisten ohjaajien ja ranskalaisten ammattikatsojien mieltymyksillä, tuntuu vastaavan Giustin ja Rean kysymykseen ”vihollisen” olemassaolosta.
    Korupuheista huolimatta elokuva mielletään yhä voimakkaasti a-sarjan taiteilijoiden apparaatiksi. Ainakin suurilla festivaaleilla.

Onneksi Orionissa on mahdollisuus nähdä, mistä Venetsian Salattu historia -projektissa oli alun perin kyse.
    Mario Bavan Viikinkien kosto (1961) ja Vittorio Cottafavin Gladiaattorin kapina (1958) edustavat italialaisen historiallisen spektaakkelin pitkää perinnettä. Fulcin Kauhujen kylä (1972) ja Dario Argenton Neljä kärpästä harmaalla sametilla (1971) antavat näytteen eurokauhun kummisetien osaamisesta.
    Solliman ja Damianin läpeensä kyyniset rikoselokuvat Vankikarkuri (1973) ja Puuttuvat todisteet (1973) saavat voimaa yhteiskunnallisesta syvätarkkuudestaan.
    Harvassa ovat nykyään rikoselokuvat, joiden ytimessä ei ole räiskintä, vaan moraaliseen umpikujaan ajettujen ihmisten valinnat.

Matti Rämö

Italialaisen elokuvan salattu historia I -sarja elokuvateatteri Orionissa, Eerikinkatu 15, 28.4. asti.