30. maaliskuuta 2007
Teksti:

Työllistyminen

Onko puhe turhasta tohtoritehtailusta totta?

Suomessa valmistui viime vuonna 1 409 tohtoria, enemmän kuin koskaan aiemmin. Määrä on noin viisinkertainen 1980-lukuun verrattuna.
    Vaikka yliopistovirkojen määrä ei samassa ajassa ole juuri kasvanut, elää parinkymmenen vuoden takaa periytyvä ajatus väitöskirjasta porttina professorinuralle sitkeästi: opetusministeriön selvityksen mukaan 70 prosenttia jatko-opiskelijoista haluaisi valmistuttuaan työllistyä tutkijaksi tai opettajaksi. Todellisuudessa akateeminen ura on kuitenkin mahdollinen vain joka kolmannelle. Jatkossa sitäkin harvemmalle.
    ”Kun itse lähdin tutkijanuralle, pystyin vielä luottamaan siihen, että jos olen ahkera, niin löydän rahoitusta ja virkoja.”
    ”Nyt uusi tohtori ei olekaan vielä mitään”, sanoo julkisuudessa tutkijan uraan liittyvistä ongelmista puhunut kirjallisuudentutkija, tuore kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.).
    Jos tavoitteena olisi 1980-luvun mallinen suora ja putki, jossa tohtoreista 80 prosenttia työllistyy nopeasti yliopistoihin tai korkeintaan valtion virkoihin, olisi väite tohtorien kohtuuttoman kiivaasta tehtailusta auttamatta pätevä.
    Vakivirkoihin uskoo kuitenkin enää harva. Näin, vaikka opetusministeriö käynnisti hankkeen, jonka on määrä edistää väitelleiden uraa yliopistolla. Senkään tuloksina syntyviä virkoja ei missään tapauksessa riitä kaikille. Pahin ongelma on, ettei pätkätöitäkään ole aina tarjolla – pudotuspeli alkaa välittömästi tohtorikaronkan jälkeen. Neljä viidestä postdoc- apurahan hakijasta jää ilman rahaa.
    ”Tilannetta, jossa taataan tutkijanura pisteestä A pisteeseen Ö ei yksinkertaisesti enää ole”, Suomen Akatemian johtava tiedeasiantuntija Risto Andberg sanoo.
    ”Turhan moni väitöstä valmisteleva pitää tutkijan uraa päätavoitteenaan.”

Nykymallisen tohtorituotannon pohjaa alettiin luoda 1980- luvun puolivälissä. Teollisuus oli huolissaan kasvavasta tohtorien tarpeesta, ja siksi Kalevi Sorsan (sd.) viimeinen hallitus asetti useampia ryhmiä pohtimaan, kuinka kysyntään voitaisiin vastata.
    1990-luvulle tultaessa oli saavutettu poliittinen yhteisymmärrys innovaatioista, tutkimuksesta ja tuotekehittelystä tulevaisuuden elinkeinostrategiana.
    ”Nykyisten tutkintomäärien takana on ajatus siitä, että tulevaisuudessa yritykset panostavat Suomessakin entistä voimakkaammin tutkimustoimintaan”, opetusministeriön ylitarkastaja Eeva Kaunismaa sanoo.
    ”Näin yritykset myös työllistäisivät tohtoreita, jotka kykenevät soveltamaan tutkimusta.”
    Käytännössä tohtorimäärien tavoitteita asettavan opetusministeriön silmissä väikkyy tilanne, jossa kansainvälisen tieteen huipuiksi koulutettujen tohtorien armeija innovoi aivot savuten uusia iPodeja ja Nokioita – ja pelastaa siinä sivussa väestön ikääntymisen näivettämän Suomen hitaalta kuolemalta.
    Suunnitelma näyttää toimivan kehnosti. Vaikka tohtorien työttömyysprosentti on edelleen alhainen, on työttömien tohtorien absoluuttinen määrä yli kaksinkertaistunut viimeisen neljän vuoden aikana. Työttömyyslukujen takana on myös suuria alakohtaisia ja laadullisia eroja.

Suomen noin kolmestasadasta työttömästä tohtorista seitsemänkymmentä on eri yliopistoista valmistuneita biologeja, joille töitä ei vain ole.
    ”Kun tohtoreita valmistuu tätä tahtia niin muissa kuin koulutusta vastaavissa töissä olevien joukko kasvaa koko ajan”, Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Eeva Rantala sanoo.
    ”Ja heillekin on usein tarjoilla vain pätkätöitä.”
    Parhaiten työllistyvät tekniikan ja lääketieteen alan tohtorit. Eikä heillekään jaella johtotehtäviä karonkassa: Tekniikan akateemisten liiton asiamies Teuvo Muhosen mukaan teekkaritohtoritkin aloittavat työt useimmiten samoista hommista kuin diplomi-insinöörit. Vasta uran loppupäässä tohtori nousee hatuttomia kollegoitaan korkeammalle.
    Tekniikan tohtoreista on yksityisen sektorin palveluksessa noin puolet, kun taas Helsingin yliopiston tohtoreista noin 80 prosenttia työllistyy edelleen julkiselle sektorille.
    Ongelma on, ettei tohtorien palkkaaminen kiinnosta yrityksiä. Ei ainakaan, jos he tavoittelevat töitä, jotka ovat maisterille kelpaavia pestejä kummempia.
    ”EK:n kyselyjen mukaan ei ole mitään merkkejä siitä, että yritysten tohtoritarve olisi lisääntynyt”, sanoo Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) innovaatiojohtaja Hannele Pohjola.
    Hänen mukaansa lähivuosina saattaa olla kysyntää tohtoreille, jotka ovat tekniikan, kauppatieteen tai juridiikan asiantuntijoita. Pohjola uskoo, että tohtorin tutkinnon imago ja arvo muuttuvat. Työt siis säilyvät samoina, mutta nimikkeet vaihtuvat komeammiksi.
    ”Niin on käynyt aiemmin maisterin tutkinnolle, enkä näe mitään syytä miksi sama ei tapahtuisi myös tohtorin tutkinnolle.”

KOULUTUSKUSTANNUKSET/VUOSI
Lähde: OPM / KOTA-tietokanta

Jatkotutkintokoulutuskustannukset / Koulutusala tohtorintutkinnot

Humanistinen 251 800 e
Kasvatustieteellinen 173 900 e
Yhteiskuntatieteellinen 197 000 e
Oikeustieteellinen 448 000 e Kauppatieteellinen 237 200 e
Teknillistieteellinen 489 600 e
Lääketieteellinen 201 400 e

Palkka

Kenelle riittää rahaa?

Tutkimusta rahoittavat Suomessa valtion lisäksi sadat hyvin erityyppiset säätiöt. Kokonaiskuvaa siitä, minkälainen potti jatkokoulutukseen näiden kautta vuosittain sijoitetaan, ei kuitenkaan ole kenelläkään.
    Suurimmista rahoittajatahoista Suomen Akatemia käyttää tieteellisen tutkimuksen rahoittamiseen vuosittain noin 240 miljoonaa euroa ja Tekes 172 miljoonaa euroa. Opetusministeriön budjetissa jatkokoulutukseen ja tutkimukseen osoitettiin vuonna 2006 reilut 280 000 euroa.

Rahaa saavat jatko-opiskelijat voi jakaa kolmeen kastiin.
    Parhaassa asemassa ovat opetusministeriön ja Suomen Akatemian organisoimissa tutkijakouluissa opiskelevat noin 1 500 tulevaa tohtoria. He saavat rahoituksensa yleensä neljäksi vuodeksi eteenpäin.
    Suhteellisen hyvässä asemassa ovat myös ne onnelliset, jotka saavat tehdä väitöstään eri pituisissa jatkotutkimuksen tekoon tarkoitetuissa assistentin viroissa. Heitä on 20 prosenttia kaikista väitöskirjan tekijöistä, mutta määrä on ollut tasaisessa laskussa 1990-luvulta lähtien. Assistentin pestejä on tarjolla enää osassa maan yliopistoista.
    Suurin yksittäinen ryhmä, noin 30 prosenttia jatko-opiskelijoista, työskentelee Suomen Akatemian, yritysten tai muiden vastaavien rahoittamissa hankkeissa. He tekevät yleensä töitä osana isompaa ryhmää, jonka rahoitus saattaa vaihdella. Joskus tarjolla on useita vuosia hyvin rahoitetuissa lääketieteen tutkimusryhmässä, toisinaan muutama kuukausi yritysten rahoittamassa projektissa.
    Pakan pohjalla – ja ongelmien polttopisteessä – ovat erilaisilla säätiöiden ja muiden rahoittajien apurahoilla työskentelevät jatko-opiskelijat, noin 25 prosenttia koko porukasta.
    Heillä rahoitus on katkolla vuoden, puolen vuoden tai jopa muutaman kuukauden välein. Tuntuu kummalliselta, että rahaa pitää yleensä jakaa näin lyhyissä pätkissä.

”Kyse on siitä, että säätiö haluaa säilyttää joustonsa ja kohdentaa rahaa vuosittain uudelleen”, suurimpiin humanistisen alan tutkimuksen rahoittajiin kuuluvan Suomen Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava sanoo.
    ”Monet säätiöt haluavat panostaa yhtenä vuonna vaikkapa lääketieteeseen ja toisena taas kielentutkimukseen. Jos kaikki apurahat myönnettäisiin kolmevuotisina, ei näin voitaisi tehdä.”
    Kaikki tutkijat eivät edes hae apurahalleen jatkoa. Vaikka hakisivat, vain noin kaksikymmentä prosenttia Kulttuurirahaston apurahoista uusitaan. Enemmistö saa siis tyytyä vain vuoden tai puolen vuoden pätkään ja hakea rahaa seuraavalta säätiöltä.
    Tilanne on tutkijoille kestämätön. Eikö jonkinlainen säätiöiden yhteistyömuoto siis kannattaisi?
    Esille on nostettu muun muassa sää tiöiden yhteinen hakemuksia käsittelevä asiantuntijapooli, joka säästäisi tutkijoita jatkuvalta hakemusrumbalta.
    ”Yhteistoiminta-ajatus on mainittu, mutta säätiöt ovat itsenäisiä ja haluavat säilyttää omat identiteettinsä. Jokaisella säätiöllä on oma alkuperäisen perustajansa määrittämä ideologia, jolla rahaa jaetaan ”, Arjava sanoo.
    ”Joillekin säätiöille on esimerkiksi tärkeää, että on oma vuosittainen juhlallinen apurahojen jakotilaisuus. Jos tehtäisiin yhteistyötä, niin on pelko, että tällainen oma profiili menisi.”

Vaikka apurahat ovat käytännössä verottomia, jää niistä tutkijalle käteen yleensä vain hiukan yli tuhat euroa kuukaudessa. Lisätuloja on pakko haalia tuntiopetuksesta tai mistä tahansa muualta, varsinkin, jos on väitöksen teon ohessa perustanut perheen tai ostanut asunnon.
    Kurjuutta lisäävät julkisuudessa paljon puidut kysymykset pätkätutkijan olemattomasta eläke- ja sosiaaliturvasta: käytännössä työttömyysturvan edellytys on päätoiminen työnhaku. Siis jos apuraha loppuu, ei keskeneräiseen väitökseen saa koskea tikullakaan. Uutta apurahaa ei saa myöskään hakea, sillä sitä ei katsota ”varsinaisen työn” hakemiseksi.
    Tuloksena on kafkamainen byrokratialoukko, jossa apurahatutkija putoaa helposti sosiaalitoimiston avustusten varaan – ja jää paitsi niistäkin, jos hänellä sattuu olemaan säästöjä tai puoliso, joka tienaa.
    Pahinta tällaisessa epävarmuudessa on sen keskittyminen. Teknisillä ja luonnontieteiden aloilla apurahatutkijoiden suhteellinen määrä on pieni, koska valtion tutkimusvaroista suurin osa on suunnattu niille. Kaikista tutkijakoulupaikoista 43 prosenttia on luonnontieteen ja tekniikan aloilla, ja suurin osa lopuistakin bio- ja lääketieteissä. Humanisteille jää vakituisesta rahoituksesta käytännössä vain rippeet.
    Yli kolmannes tulevista humanistitohtoreista työskentelee epäsäännöllisillä säätiöiden apurahoilla. Sama rahoitusmuoto on yleinen myös yhteiskuntatieteissä. Opetusministeriön tekemän selvityksen mukaan lähes 75 prosenttia humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä onkin itse päävastuussa tutkimusrahoituksensa hankkimisesta. Luonnontieteissä vastuu on useimmiten ohjaajalla tai projektin vetäjällä.
    Ei siis ihme, että tutkijoiden aseman huonontumista ja kehnoa sosiaaliturvaa vastaan protestoivan kansanliikkeen aktiivit ovat suurilta osin humanisteja.
    ”Ihmiset olisivat tyytyväisiä siihen, että tilille tulisi pieni palkka kerran kuukaudessa. Nyt sen sijaan saa koko ajan pelätä millä perheensä elättää kolmen kuukauden päästä”, Outi Alanko-Kahiluoto sanoo.

TOHTOREIDEN KESKIPALKAT 3-5 VUOTTA VALMISTUMISEN JÄLKEEN
Lähteet: Bask AH & Sairanen AS 2005: Helsingin Kauppakorkeakoulun tohtorit työlämässä | TEK: Työmarkkinatutkimus 2006 | Manninen J & Luukannel S 2002: Tohtorit ja lisensiaatit työmarkkinoilla (Helsingin yliopisto)

Humanistinen 2 601 e
Oikeustieteellinen 4 357 e
Kauppatieteellinen 4 202 e
Teknillistieteellinen 3 950 e
Lääketieteellinen 4 234 e
Matemaattis- luonnontieteellinen 3 064 e

Tasa-arvo

Pääseekö nainen professoriksi?

”Yliopistojen virantäyttökäytännöt ovat hierarkkisia ja mahdollistavat monenlaisen salailun ja avoimen syrjinnän.”
    ”Juuri vähän aikaa sitten kuulin tapauksesta, jossa eräällä laitoksella tutkijakoulun miesopiskelijoille oli maksettu pienen palkan päälle suolarahaa, että nämä valmistuisivat nopeammin. Naiset jäivät ilman”, sanoo Helsingin tutkijanaisten varapuheenjohtaja Johanna Kantola.
    Vaikka naisia on ollut yli puolet opiskelijoista jo 1980-luvulla, ei se Kantolan mukaan edelleenkään näy kunnolla virkarakenteessa. Tunnettu tosiasia on, että yliopistojen sukupuolijakauma on vinoutunut ennen muuta virkahierarkian huipulla. Professoreista yhteensä alle neljännes naisia, teknisillä aloilla vain seitsemän prosenttia. Numeroilla mitaten tasa-arvoisinta on humanistisilla aloilla. Korkeimmissa akateemisissa viroissa olijoista 40 prosenttia on naisia.
    Nuoremmissa lehtorin viroissa puntit ovat lähes tasan, ja tilanne kaikilla aloilla parempi kuin professoritilastojen kohdalla. Kaikista jatko-opiskelijoista naisia on hienoinen enemmistö.
    Kantolan mukaan naiset pärjäävät esimerkiksi Suomen Akatemian rahanhakuprosesseissa keskimäärin huomattavasti miehiä paremmin. Korkeita virkoja jaetaan silti edelleen äijäkerhoissa. Kantolan mukaan sukupuolittuneen kanssakäymisen muotojen pitää muuttua, ennen kuin virkarakenne muuttuu tasa-arvoisemmaksi.
    Tilastojen valossa suomalainen yliopisto näyttää kuitenkin miltei tasa-arvoiselta: opetusministeriön syksyllä 2006 tekemän selvityksen mukaan vain noin 1,5 prosenttia kaikista jatko-opiskelijoista oli kokenut tulleensa sukupuolensa takia syrjityiksi.
    ”Ongelmat ovat usein laadullisia. Naistutkija jää helpommin näkymättömäksi saa miesprofessorilta aivan erilaista ohjausta”, Kantola sanoo.
    ”Lisäksi naisten tutkimusaiheet mielletään helposti vähemmän tärkeiksi kuin miesten”.

Tohtori pääsi pätkätöihin

Katja Huumo, 35, VTT

Katja Huumo valmistui maisteriksi Sussexin yliopiston historian laitokselta vuonna 1999. Valmistumista seuranneen tutkimusapulaisen työpätkän aikana heräsi kipinä väitöskirjan tekoon. Apuraha tieteellisen kielen historiaa käsittelevän väitöskirjan tekoon Helsingin yliopistossa tuli Koneen säätiöltä vuonna 2001.
    ”Apurahani oli paras, minkä Suomessa voi saada. Säästyin loputtomalta hakemusten kierteeltä, jossa monet muut olivat”, Huumo sanoo.
    ”Apurahaa jatkettiin melko kivuttomasti aina, kun vuosi oli kulunut, ja rahaan sisältyi eläkesäästämiseen tarkoitettu lisäosa.”
    Huumon laitos ei myöntänyt aluksi tulevalle tohtorille työhuonetta, eikä ohjausta ollut oikeastaan ollenkaan.
    ”Tuntui, että kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, mitä teen.”
    Huumo päätti vaihtaa tiedekuntaa humanistisesta valtiotieteelliseen, ja työolosuhteet paranivat heti. Väitöstilaisuus oli vuoden 2006 alussa.
    ”Olisin halunnut tutkijaksi tai opettajaksi yliopistolle, mutta ajatus kuoli nopeasti. Näin, kuinka valtava määrä tohtoreita taisteli jokaisesta väitöksen jälkeisestä apurahanpätkästä verissä päin. Virka olisi ollut tiedossa ehkä viidenkymmenen ikävuoden kohdalla”.
    Neljän kuukauden hakemisen jälkeen työpaikka löytyi: puolentoista vuoden pätkätyö tiedottajana ministeriössä. Kolmestakymmenestä hakemuksesta vain kolme johti haastatteluun, ja kerran puhelimessa kerrottiin, että työhön ei etsitä tohtoria, vaan käytännönläheistä ihmistä.
    ”Yritin kirjoittaa cv:n niin, että siitä ei helposti käy ilmi, että olen tohtori. Tutkintoa saa olla koko ajan selittämässä, enkä tuo sitä mitenkään esiin. Ihmiset menevät sen kuullessaan hämilleen ja kysyvät mitä sinä täällä teet”, Huumo sanoo.
    ”Totta kai toivon, että saisin vielä pysyvän työsuhteen”.

Ohjaus ja hallinto

Jääkö tutkimuksen tekoon aikaa?

Vuonna 1998 Suomen yliopistoissa työskenteli yhtä valmistunutta tohtoria kohden keskimäärin kaksi professoria. Vuonna 2006 määrä oli laskenut yli 20 prosenttia 1,6 professoriin.
    Ei siis ole ihme, että opetusministeriön viime syksynä toteuttama selvitys nimeää yhdeksi tohtorikoulutuksen suurimmista epäkohdista ohjauksen, tai pikemminkin sen puutteen. Kyselyn mukaan vain noin puolet jatko-opiskelijoista kokee saavansa tarpeeksi tukea työssään. Sekin on useimmiten heikkolaatuista.
    Alojen välillä on kuitenkin eroja. Lääke- ja luonnontieteissä noin puolet tohtoriksi opiskelevista työskentelee jonkinlaisessa tutkimusryhmässä, kun taas käytännössä kaikki yhteiskunta- ja luonnontieteilijät vääntävät väitöstään täysin yksin.
    Eikä pelkkä tekstin suoltaminen riitä. Useimmissa yliopistoissa lätkäistään sen päälle vielä hallinnollisia tehtäviä ja opetusta. Esimerkiksi työhuoneen saamisen edellytyksenä saattaa olla, että tohtoriopiskelija antaa opetusta ilmaiseksi. Tieteentekijöiden liiton mukaan monikymmensivuisten hakemusten kirjoittaminen syö työajasta helposti neljänneksen, pahimmillaan lähes puolet.

TUTKINTOJEN MÄÄRÄ JA PROFESSOREITA/TUTKINTO

Vuosi 1986
Tohtorintutkinnot 349
Professoreita 1672
Professoreita/tutkinto 4,791

Vuosi 1996
Tohtorintutkinnot 851
Professoreita 2070
Professoreita/tutkinto 2,432

Vuosi 2006
Tohtorintutkinnot 1409
Professoreita 2268
Professoreita/tutkinto 1,610

Lähde: OPM

Biotohtorista puutarhuriksi

Pasi Haansuu, 39, FT

”Olen nyt elämäni ensimmäisessä vakituisessa työsuhteessa. Hyvällehän tämä tuntuu”, yleisestä mikrobiologiasta väitellyt Pasi Haansuu sanoo.
    Hän aloitti maaliskuussa työt puutarhurina.
    ”On hienoa että puutarhurina on työpaikkoja on niin paljon, että voi itse valita missä töitä tekee”.
    Haansuu väitteli tohtoriksi typpeä sitovien bakteerien toiminnasta vuonna 2002, seitsemän vuoden työn jälkeen. Väitöksen valmistuttua Suomen Akatemia myönsi apurahan omalle tutkimukselle kahdeksi vuodeksi. Tohtorien yleinen työtilanne oli kuitenkin alkanut jo huonontua.
    ”Huomasin ympärilläni, että ihmiset joutuvat lähtemään. Työmahdollisuuksia yliopistolla ei yksinkertaisesti ollut. Tutkimuksen teosta tuli todella yksinäistä ja syntyi epävarma olo, että miten minun käy”.
    Rahoituksen päätyttyä työ yliopistolla jatkui vielä pari vuotta – yksi lyhyt pätkä kerrallaan. Vastuu opettamisesta tuntui hyvältä, mutta oman tutkimuksen teko osoittautui mahdottomaksi. Jatkuva epävarmuus rassasi yhä enemmän.
    ”Ajattelin, että on ehkä mukavampi lähteä omin neuvoin kuin kuulla, että nyt sopimusta ei enää voida uusia. Parempi olla töissä, joissa on oikeasti hommia tarjolla”.
    Haansuu kirjautui opiskelemaan kasvatustieteitä, sillä opettaminen oli aina miellyttänyt. Lopulta oma ala löytyi kuitenkin kokonaan yliopiston ulkopuolelta.
    ”Olin jo lukiossa ajatellut, että puutarhuriksi voisin ruveta. Sitten löysin sen uudelleen. Kai se oli osaksi myös jokin neljänkympin kriisi”.

Tulevaisuus

Tehdas yskii, toimiiko hallitus?

Tutkijoiden sosiaaliturvan aukot olivat vaalien alla usean poliitikon huulilla. Parannusta asiaan luvattiin kuin yhdestä suusta.
    Samaan aikaan suomalainen tohtorikoulutus laajempana kysymyksenä on aihe, johon kukaan ei oikein osaa tai halua tarttua. Kunnollista selvitystä tohtoriksi opiskelevien laadullisesta työllistymisestä tai tulotasosta ei ole olemassa, ja ministeriön kanta on, ettei nykyiselle valmistuvien tohtoreiden määrälle välttämättä tarvitse tehdä mitään.
    Ministeriön kannan ymmärtää, kun katsoo työttömyyslukuja. Ne ovat edelleen maltillisia, vaikka työn laatu onkin muuttumassa. Selvää on myös, ettei tieteellisen ajattelukyvyn lisääntyminen työelämässä voi olla kovin paha asia.
    Onko marina sitten turhaa?
    Opetusministeriön ja Suomen Akatemian vuoden alussa julkistaman toimenpideohjelman mukaan tutkijakouluja ollaan laajentamassa nykyisestä 1 500 paikasta noin kahteentuhanteen vuoteen 2012 mennessä. Tutkijan uraa edistetään ja rahoitusongelmaan ollaan puuttumassa.
    Mikään ei silti muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa on nykymenolla viiden vuoden päästä taas 7 000 tohtoria enemmän kuin nyt, eikä yliopistolla ole heistä suurimmalle osalle töitä.
    Opetusministeriön Kaunismaa sanoo, että yksilön kannalta ajateltuna paras tilanne olisi tietenkin sellainen, jossa tohtori työllistyisi koulutusta vastaavaan työhön.
    ”Yhteiskunnan kannalta ajateltuna heidän taas pitäisi tuottaa yhteisölle hyötyä: innovaatioita, keksintöjä tai kulttuuria. Yhtenä haasteena on saada yritysmaailma ymmärtämään, mitä kaikkea tohtori voisi siellä tehdä”.
    Opetusministeriö ja EK tekevät tiivistä yhteistyötä tieteellisen jatkokoulutuksen kehittämisessä. Ja kuten todettu, molempien näkemykset perustuvat edelleen visioon Suomen elinkeinorakenteen muutoksesta teollisesta yhteiskunnasta tutkimuksen ja innovaatioiden huippuosaajaksi.
    EK:n Hannele Pohjola kuitenkin sanoo, että siinä missä tohtorikoulutuksessa on tähän asti lisätty määrää, pitäisi nyt keskittyä laatuun.
    ”Kaikille on selvää, että tätä määrää tohtoreita ei voida mitenkään sijoittaa yliopistoihin. Yritysten kannalta on tärkeää miettiä millä aloilla ja mistä aiheista väitöskirjoja tehdään.”

Yritysmaailma ei ole itse tulossa avuksi.
    ”Isot toimijat hakevat osaamista maailman huippuyliopistoista ja isoille markkina-alueille perustetaan usein omia erillisiä tutkimusosastojaan”, Pohjola sanoo.
    Tieteidentekijöiden liiton Eeva Rantalan mukaan on selvää, että tohtorin tutkinnon arvo heikkenee entisestään, mikäli opetusministeriön nykyinen tohtoritavoite säilyy.
    ”Ministeriön mielestä on ihan ok, jos tohtori työskentelee jatkossa vaikka koulun opettajana. Mutta onko siitä väitöksestä ollut mitään hyötyä sitten?”
    Jos seuraava hallitus ei tee tohtorien koulutustavoitteissa merkittäviä muutoksia on siis selvää, että tohtoreiden työt ovat jatkossa entistä lähempänä maisterin töitä. Väitöskirjasta tulee vain vähän laajempi gradu, josta tekijä hyötyy vasta työuran loppupuolella – jos sittenkään.
    Sitä ennen tutkijan kannattaa toivoa, että rahaa tulee edes jostakin.
    ”Mutta jos edes työttömyysturva saataisiin tutkijoille kuntoon, niin se olisi iso askel eteenpäin”, Outi Alanko-Kahiluoto sanoo.

PALJON TAI ERITTÄIN PALJON TYÖLLISTYMISESTÄÄN HUOLESTUNEIDEN JATKO -OPISKELIJOIDEN MÄÄRÄ ALOITTAIN
Lähde: OPM 2006 / Tulevat tohtorit -raportti

Humanistiset tieteet 47 %
Luonnontieteet 46 %
Yhteiskuntatieteet 29 %
Tekniikka 24 %
Lääke- ja hoitotieteet 24 %

Väitös syntyi työporukassa

Heini Ikävalko, 35 , TKT

Heini Ikävalko oli tehnyt töitä Teknillisen korkeakoulun työpsykologian ja johtamisen laboratoriossa jo opiskeluaikanaan Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Valmistumisen jälkeen vuonna 1998 hän jatkoi töitä tutussa paikassa.
    Tutkimusryhmä toimi aktiivisesti yritysten kanssa. Tilaajille tehtiin strategian kehittämiseen liittyviä hankkeita, jotka tuottivat samalla tutkijoille omaa aineistoa.
    ”Työn lomassa oli aika luontevaa alkaa tehdä väitöskirjaa. Se yhdistyi mielekkäästi yrityksille tehtyihin konkreettisiin projekteihin”, Ikävalko sanoo.
    Hän perusti yhdessä muutaman muun nuoren tutkijan kanssa yritysstrategioita tutkivan Strada-projektin, joka sai rahoitusta kehittämishankkeisiin mukaan lähteneiltä organisaatioilta ja julkisilta rahoittajilta.
    ”Emme olleet apurahojen varassa, mutta rahoitus riippui koko ajan siitä, kuinka hyvin saamme yrityksiä asiakkaiksi.”
    Ikävalkon lyhin työsopimus tehtiin kuukaudeksi, kun uusia rahoituspäätöksiä odoteltiin. Kertaakaan rahoitus ei kuitenkaan katkennut.
    ”Tietty epävarmuuden tunne tällaiseen työhön liittyy. Varmasti se vaikutti jollakin tavalla myös henkilökohtaisiin valintoihin.”
    Väitöskirja valmistui työn ohessa sujuvasti, ja karonkkaa vietettiin vuonna 2005. Ikävalko jatkoi samassa työpaikassa samojen projektien parissa – jatkuvassa työsuhteessa, johon rahoitus pitää kuitenkin edelleen hankkia itse.
    Postdoc-vaihe on kuitenkin tähän mennessä mennyt suurimmaksi osaksi äitiyslomalla.
    ”En opiskeluaikanakaan haaveillut, että minusta tulisi tohtori, mutta niin vain kävi. Vähän vaikea kuitenkaan kuvitella itseäni professorina, mutta on se mahdollista. Akateemisuuden ja yritysmaailman yhdistäminen on joka tapauksessa minun juttuni.”

Jussi Pullinen
Kuvitus Stina Salin