16. maaliskuuta 2007
Teksti:

16-vuotiaana Elli Flén vieraili maatalousnäyttelyssä odottamattomin seurauksin.
    Viljelyrekvisiitan keskellä hän eksyi Puolustusvoimien telttaan ja tapasi siellä yhden ensimmäisistä suomalaisista naisrauhanturvaajista. Tämä kertoi teinitytölle lähtevänsä pian Golanille, YK:n rauhanturvaoperaatioon.
    Flén päätti, että joku päivä lähtee hänkin. Kolmeatoista vuotta, valtiotieteen ja viestinnän opintoja, toimittajantöitä ja varusmiespalvelusta myöhemmin, hän astui ulos lentokoneesta Kosovossa.

”Tuntuu hyvältä kokea tekevänsä joka päivä jotain järkevää, eikä mitään nysväämistä”, Elli Flén kertoo puhelimessa Maimanasta, Pohjois-Afganistanista.
    Kosovon komennuksensa jälkeen pääesikunnan tiedottajana työskennellyt Flen aloitti toisen rauhanturvaajapestinsä helmikuussa. Elokuuhun asti hän asuu pienessä norjalaisjohtoisessa leirissä, johon kuuluu kaikkiaan 170 rauhanturvaajaa. Norjalaisten ja latvialaisten joukossa on kolmisenkymmentä suomalaista.
    Ennen lähtöä Flén tankkasi Afganistantietoa ”kaikesta kirjallisuudesta, minkä käteensä sai.”
    Silti Afganistan tuotti yllätyksen.
    ”Kehitys on täällä joissakin asioissa niin paljon Pohjoismaista jäljessä, että tuntuu kuin sadatkaan vuodet eivät riittäisi eron kuvaamiseen. Muutama päivä sitten ihmettelin, miksi maaseudulta ottamani kuvat olivat jotenkin tutun näköisiä. Sitten tajusin niiden muistuttavan vanhojen uskonnonkirjojen kuvitusta, jossa kuvataan ajanlaskun alkuaikoja.”

Tiedotusupseerina työskentelevä Flén järjestää lehdistötilaisuuksia ja konsultoi paikallisia journalisteja vapaan lehdistön toimintaperiaatteista.
    ”Täällä toimittajat eivät ole tottuneet suhtautumaan viranomaisiin kriittisesti.”
    Turvallisuustilanteesta kyllä kysellään arkailematta.
    ”Taleban ei ole erityisen vahva tässä maakunnassa, mutta kauempaa tehdyistä iskuista kantautuva tieto ja huhut sissien siirtymisestä tännepäin herättävät ihmisissä huolta.”
    Miesvaltaisessa kulttuurissa naisenkin on vaikea päästä puheisiin paikallisten naisten kanssa.
    ”Naiset eivät suostu puhumaan vieraille, vaan heidän puolestaan puhuvat heidän miehensä, isänsä tai veljensä. Myös kaikki tulkit ovat miehiä.”
    Kaupungissa toimivan, aikanaan kanadalaisen avustusjärjestön tuella käynnistetyn naisten radion toimittajia ei juuri rauhanturvajoukon tiedotustilaisuuksissa näy.
    ”Naistoimittajille ajatus ulkomaisten miesten asuttamaan leiriin tulemisesta tuntuu liian epäsovinnaiselta. Me kyllä käymme välillä vierailulla naisten radion toimituksessa.”

”Täällä on vaan niin erilaista”, Flén sanoo.
    Ja siinä se juju onkin.
    ”Ei Afganistanissa käydä turistina. Auttamisen tunne on hieno, itsekkäästi voi taas sanoa, että hienoa, kun saa kokea ihan uudenlaisen maailman.”
    Kotiin palatessa omaan kotiympäristöön on taas totuttelemista.
    ”Kosovon reissun jälkeen liikutuin, kun kuulin paloauton ajavan kotini lähistöltä. Ajattelin, kuinka itsestään selvänä avunsaannin toimivuutta Suomessa pidetään ja kuinka harvassa paikassa se vastaava lopulta toteutuu.”

Matti Rämö