16. maaliskuuta 2007
Teksti:

”Tää on yhtä helvettiä”, selittää elektroniikkafirman pomo alihankkijalleen Pasi Lampelan novellissa Huuto.
    ”Koko ajan menee vain ahtaammalle ja ahtaammalle. Aina vaan halvemmalla ja nopeemmalla.”
    Sitten pomo sanoo sopimuksen irti. Alihankkija työntekijöineen on puilla paljailla. Noin vain.
    Talouden rattaisiin puristuvat monet muutkin Lampelan Hellekausi-kokoelman henkilöt. Kokoelman novelleissa liikutaan narkkarien ja vankilakundien maailmasta miljonäärien huviloille.
    Lampela korostaa, että kaikkien näiden elämää ohjaavat samat lait. He kärsivät samasta merkityksettömyyden tunteesta. Omilla valinnoilla ei tunnu olevan merkitystä, sillä raha ohjailee elämää.
    Lampelan novellit kalastavat koetuilla vesillä. Ne pyrkivät kuvaamaan rakennemuutoksen kourissa vääntelehtivää Suomea, josta kertovat huumetilastot, irtisanomisuutiset ja miljoonaoptiot. Samaa ovat tehneet jo monet kirjailijat, onnistuneimpana edesmennyt Arto Salminen.

Hellekausi on teatteri- ja tv-käsikirjoittajana työskennelleen Lampelan esikoiskirja. Novellien vuorosanat ovat nasevia ja teksti ammattilaisen tekemää tylyä proosaa.
    Sellaista kirjallisuutta on Suomessa varsin paljon. Käsityötaidosta ei Lampelalle ole hyötyä, sillä novellien yhteiskuntakritiikki jää kohdentumattomaksi ja henkilökuvaus teennäiseksi.
    Lampela paisuttelee henkilöidensä kokemuksia pateettisen ja groteskin tietämille. Äitinsä pyörittämässä bordellissa työskentelevä poika rakastuu prostituoituun. Keski-ikäinen virkanainen taas uneksii heittäytyvänsä baarin lattialle raiskattavaksi.
    Paisuttelu peittää sitä, ettei Lampelalla juuri ole sanottavaa. Novelleissa esitetty näkemys yhteiskunnasta vastaa baarin nurkkapöydästä kuuluvaa tuomiota: ”Paska maa.”
    Tietenkään Lampela ei ole heppoisen yhteiskuntakritiikkinsä kanssa yksin. Analyyttisen ajattelun vähäisyys on sekä suomalaisen kirjallisuuden että teatterin merkittävin huoli tällä hetkellä.

Ville Seuri

Pasi Lampela: Hellekausi. Novelleja. WSOY 2007, 161 s.