Valokeilassa: Jätetään rehkiminen ja puhutaan politiikkaa

T:Teksti:

Kun Osmo Soininvaara syyskuussa ilmoitti jättävänsä eduskunnan, hän antoi luopumiselleen parikin syytä. Tärkein niistä oli, ettei hän voi elää kuten saarnaa. 60-tuntiset työviikot eduskunnassa eivät sovi, jos samaan aikaan pitää puhua hidastamisen merkityksestä.
    Nykyistä rennompi elämäntapa on Soininvaaran uuden Vauraus ja aika -pamfletin teema. Kirjan perusväittämä on, että Suomen vaurastuminen lakkasi kasvattamasta onnellisuuttamme jo 1970-luvun puolivälissä.
    Sen sijaan, että suuntaamme talouskasvun materiaalisen hyvinvointimme lisäämiseen, meidän tulisi pyrkiä lyhentämään työaikaamme. Niin kuin Ode teki.

Jos Soininvaara olisi pyrkimässä viidennelle eduskuntakaudelleen, luettaisiin Vauraus ja aika -kirjaa taatusti pelkkänä vaalikirjana. Silloin se hukkuisi vaalikirjojen virtaan, sillä kuka nyt jaksaa lukea urapoliitikkojen sepustuksia vaalien alla? Nehän ovat varovaisuudessaan poliittisen kirjallisuuden irvikuvia.
    Sen sijaan hyvälle poliittiselle kirjallisuudelle on selvästi tilausta. Pamfletit ovatkin toden teolla tekemässä paluuta.
    Varsinaisesti Vauraus ja aika ei ole mikään pamfletin perustyyppi. Sellaiseksi se on kahdellasadalla sivullaan aivan liian perusteellinen. Mutta pamfletiksi kustantaja sitä joka tapauksessa kutsuu, sillä kirja on puheenvuoro, ei keskustelusta kieltäytyvä tietoteos.

Like-kustantamo ja Rauhanpuolustajat ovat kustantaneet pamflettimaisia kirjoja Pystykorva-sarjassaan jo vuosien ajan. Nyt myös Tammi on työntymässä mielipidemarkkinoille: kustantamo on elvyttämässä legendaarista Huutomerkki-sarjaansa.
    Sarjassa julkaistiin 1960- ja 1970-luvuilla toistasataa useimmiten vasemmistolaista pamflettia tai artikkelikokoelmaa. Monet kirjoista olivat vain satasivuisia, jotta lukijoilla olisi aina aikaa lukaista yksi Huutomerkki.
    Huutomerkki-sarja palaa viimeistään ensi vuoden alussa, Tammesta kerrotaan. Sitä varten haalitaan paraikaa kirjoittajia. Aivan edeltäjiensä kaltaisia käyttökirjoja uusista Huutomerkeistä tuskin tulee, mutta keskustelun herättämistä niiltä nimenomaan halutaan.
    Vanhoihin Huutomerkkeihin törmää nykyään lähinnä kirpputorien kirjapöytiä tonkiessaan. Ne tuovat aina mukanaan tuulahduksen 1960- ja 1970-lukujen politisoituneesta ilmapiiristä.
    Joka kerta tuulahdus ei ole kovin raikas, mutta usein kirjat myös yllättävät. Kuka enää kirjoittaa kirjoja lasten kansalaisoikeuksista? Tai popularisoi radikaaliteologisia puheenvuoroja?
    Tuollaiselle kirjallisuudelle olisi taas tilaa nyt, kun poliittinen keskustelu on televisio ja päivälehtijulkisuudessa kuihtunut.

Soininvaaralla oli ajanpuutteen lisäksi muitakin syitä luopua politiikasta. Helsingin Sanomien haastattelussa syyskuun loppupuolella hän moitti politiikan pinnallistuneen 16 eduskuntavuoden aikana.
    Eduskunnasta oli tullut vaatekaappejaan esittelevien julkkisten temmellyskenttä. Ahkerat, töihinsä keskittyvät edustajat sen sijaan jäävät Soininvaaran mukaan kansalle tuntemattomiksi.
    Luopuessaan päivänpolitiikasta Soininvaara valitsi varmasti oikein. Tuntuu siltä, että tuore poliittinen keskustelu on nykyään joidenkin aivan muiden kuin urapoliitikkojen hommaa. Ja ehkä hyvä niin. Politiikka on liian tärkeää jätettäväksi kansanedustajille.
    Otetaan siis Odesta mallia. Rentoudutaan, puhutaan politiikkaa ja annetaan kansanedustajien rehkiä parrasvaloissa.

Ville Seuri

Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika. Teos 2007. 198 s.