16. helmikuuta 2007
Teksti:

Ylioppilasteatterin Super-Helsinki tutkii sitä, tajuaako kukaan mihin muotoon maailma on rakenteitaan muovaamassa. Tekijät sijoittavat esityksen arkitodellisuuden ja ihmisen sisäisen maailman rajapinnalle. Kuulostaa moneen kertaan nähdyltä, mutta esitys kannattaa silti katsoa. Rajapinnalta löytyy vielä jotain uutta.
    Lauri Kontulan ohjaama Super-Helsinki perustuu viisihenkisen työryhmän tekoprosessin aikana käsikirjoittamaan ja pelaamaan live-roolipeliin. Peli puolestaan pohjautuu muun muassa J.G. Ballardin kirjaan Super-Cannes ja Richard Floridan lanseeraamaan luovan luokan käsitteeseen. Pelin kautta työryhmä tutki, mitä ihmisyydelle tapahtuu, kun meidät viritetään äärimmilleen palvelemaan tehokkuutta ja rahaa.

Ennakkotiedot antavat siis olettaa esityksen henkilöiden kuuluvan luovaan luokkaan, johon niputetaan esimerkiksi taiteilijat, opettajat, tutkijat, insinöörit, arkkitehdit ja kirjoittamisesta elantonsa ansaitsevat. Näiden ryhmien edustajia on koko ajan enemmän.
    Esityksessä on viisi henkilöä. Heillä ei ole nimiä eikä heitä määritellä muutenkaan kovin tarkasti. Jotain heistä saamme kuitenkin tietää: heidän työnsä vaatii suhteellisen siistiä pukeutumista, heidän ajatuksensa kiitävät asiasta toiseen niin impulsiivisesti, että keskittyminen on hankalaa – ja heitä ahdistaa.
    Kiire, paine, tehokkuus ja takaraivoon takova talouden loputtoman kasvun vaatimus saavat kenet tahansa vähitellen käyttäytymään oudosti. Ja niin Mirva Anjalan, Mitro Härkösen, Martina Myllylän, Ville Niemisen ja Joni Saarelan näyttelemät hahmot myös tekevät.

Ulkoapäin tulevaa painetta ja siitä aiheutuvaa ahdistusta kuvataan oivaltavasti kanaverkosta rakennetulla kypärällä ja muilla haarniskan osilla. Nerokas musiikki ja näyttelijöiden itse tuottamat äänet, kuten läähätys, narina ja vinkuminen, toimivat puolestaan sisältäpäin kumpuavan ahdistuksen ilmentäjinä.
    Lepoa on luvassa vain unessa. Uni vie kuitenkin mukanaan vasta sitten kun on viimeinen hätä, kun pää painuu väkisin polviin. Unessa on valoa, unessa on aaltoja, unessa on tyyni lampi, narskuvaa lunta tai kirkas, ohut jää, jolle voi heitellä kiviä.
    Useiden kirjoittajien prosessoiden kasaamia esityksiä vaivaa usein jonkinlainen sirpaleisuus. On virkistävää, että Super-Helsingissä teemat ja yksittäiset tarinat on saatu punottua kokonaisuudeksi. Työryhmä toimii teatteritilassa saumattomasti.
    Katsojalle Super-Helsinki on myös fyysinen haaste. Tilaa ei nimittäin missään vaiheessa valaista kunnolla, vaan näyttelijät ovat koko ajan hyvin hämärässä, useimmiten vihreässä valossa. Reilun tunnin mittainen esitys on juuri tarpeeksi pitkä, jottei hämärä näön rajojen koetteleminen käy sietämättömäksi.
    Ainoastaan unen aikana saamme nähdä näiden luovien ihmisten kasvot tarkasti.

Sipriina Ritaranta

Super-Helsinki Ylioppilasteatterissa 11.3. asti. Liput 7,5/5e.