16. helmikuuta 2007
Teksti:

Yritin hymyillä valokuvassa ja tunsin tehneeni syvän virheen.
    Ylähuuli nousee kohottajalihaksensa avulla ja poskipäälihakset vetävät suupieliä sivuille. Ehkä yritän nauraakin. Hymyäni halutaan kuvaan, jotta vaikuttaisin hymyilevältä ihmiseltä.
    Google antaa miljoona poskipäitään nostavaa naamaa kuvahaussa. Hymiöt ja smile-paidat yrittävät viestittää sanatonta iloa. Koti- ja harrastelehdet esittävät asiantuntevia neuvoja hymyn ylläpitämiseksi keski-iän kriisin kynnyksellä.
    Ronald Reaganin sanotaan nousseen presidentiksi läpivalaistulla hymyllään, kirkkaalla purentaesittelyllä, jossa perusamerikkalainen haluaa nähdä representaation ihmisen luotettavuudesta. Iloinen ihminen on turvallinen, ja mitäänsanomaton hymy todistaa sen.
    ”Hymy, joka kaikkien mainostamiseen liittyvien merkkien tavoin on itsensä toteuttava profetia: hymyilkää ja teille hymyillään – älkää missään tapauksessa kätketkö sitä, ettei teillä ole mitään sanottavaa tai että muut ovat teille yhdentekeviä. Antakaa tyhjyyden ja perustavan välinpitämättömyyden näkyä spontaanisti hymyssänne”, Jean Baudrillard kirjoittaa tyhjentävästi amerikkalaisesta hymystä. Hymy voi siis olla edustuksellinen, ihmistä suojaava ja suojeleva kerros.

Kulttuuriin sisälle jumittunut hymy voidaankin nähdä turvallisuuskysymyksenä. Hymyillessään ihminen pyrkii antamaan itsestään yhteiskuntakelpoisen kuvan ja saadessaan hymyä vastaukseksi hän kokee olevansa turvassa. Amerikkalainen hymy on myös onnellisuuden tae ja menestyksen metafora. Ei ole sattumaa, että menestyksestä kiinnostuneet ihmiset innostuvat hampaidensa valkaisusta tai kollageeniruiskeista.
    Aki Salmela ja Eino Santanen peräänkuuluttavat naurua uunituoreessa MOTMOT – Runouden vuosikirjassa. He väittävät, ettei nauru ole ristiriidassa asioiden vakavasti tai tosissaan ottamisen kanssa: ”Elämä ja kuolema ovat kieltämättä kohtalaisen vakavia asioita, ja juuri siksi niiden kanssa ja äärellä voi tuskin muuta kuin nauraa.”
    Vakavasti ottaen, he ovat oikeassa. Jotta voisi olla vakavikko, on kyettävä nauramaan. Parhaimmillaan musta nauru, synkän huumorin burleskein aste on ongelman hienovaraisinta käsittelyä.

Kun kykenee hymyilemään kuolemalle, on sen jo selättänyt. Työpaikkansa menettänyt leikittelee tulehtuneella työilmapiirillään, avioeron läpikäynyt naureskelee neljännen puolison mahdollisuudelle. Ehkä he ovat käsitelleet asian, ehkä pakenevat sitä. Surullisimmat ihmiset hymyilevät kotona peilinsä edessä ja hankkivat terapeutin valehdellakseen hänelle onnellisuudestaan. ”Smile tho` your heart is aching, / Smile even tho` it`s breaking”, lauloi Nat King Cole .
    Kun seuraavan kerran valokuvaaja käskee hymyilemään, en vaivaa itseäni. Hymyilen valokuvaajalle vasta kuvan jälkeen.
    Jos siltä tuntuu.

Ville Hytönen

Kirjoittaja on turkulainen runoilija ja Savukeidas Kustannuksen kapteeni.

Kirjoittajalle voi lähettää palautetta osoitteeseen ville.hytonen@savukeidas.com