02. helmikuuta 2007
Teksti:

Suomen on aika ponnistaa yliopistomaailman huipulle, julisti Teknologiateollisuus ry:n ja Kone Oyj:n hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin lokakuussa Helsingin Sanomissa.
Kirjoituksessaan Herlin katsoi, että Suomeen tarvitaan muutama yliopistollinen huippuyksikkö, jotka voivat kilpailla menestyksellisesti kansainvälisellä kentällä. Panostaminen huippuyksiköihin on tärkeämpää kuin jakaa kaikille Suomen yliopistoyksiköille tasavertaisesti voimavaroja.
Ja se tarkoittaa valintoja.
Herlin ei ole yksin. Samanlaisia vaatimuksia kuulee tämän tästä yhdistettynä termeihin kuten kilpailukyky, innovaatiot, huippuosaaminen ja fokusointi. Mutta mitä niillä tarkoitetaan? Minkälainen huippuyliopisto oikeastaan on?
Onko se paikka, jossa on tilaa vain tiukasti elinkeinoelämää hyödyttävälle tekniikan ja biotieteiden tutkimukselle? Vai kuuluuko huippuyliopistoon myös alma mater -henkinen humanismi, yhteiskunnan omatuntona toimiminen ja luova, joskus verkkainenkin pohdinta?

Suomalaisen huippuyliopistokeskustelun takana ovat vuosittain julkaistavat kansainväliset yliopistovertailut, eräänlaiset ranking-listat.
Shanghailainen Jiao Tong -yliopisto listaa maailman 500 parasta yliopistoa. Toinen varteenotettava listaus on The Times Higher Education Supplement -lehden listaus maailman 200 kärkiyliopistosta.
Maailman yliopistoista yksi nousee yli muiden: Harvard. Yhdysvaltalaiset yliopistot miehittävät muutenkin molempien listauksien kymmenen kärkeä. Niiden ylivallan rikkovat vain Britannian maineikkaat opinahjot Cambridge ja Oxford sekä The Timesin listalla myös Imperial College London.
Suomalaiset yliopistot eivät listoilla juhli. Shanghailaisten 500 parhaan listalle suomalaisia pääsi viisi: ensimmäisenä Helsingin yliopisto ja sitten Turun, Oulun ja Jyväskylän yliopistot sekä Teknillinen korkeakoulu.
Helsingin yliopisto on tällä haavaa kiistatta Suomen ykkösyliopisto, mutta shanghailaisten listauksessa se sijoittui jaetulle 74. sijalle ja The Timesin listauksessa vasta jaetulle 116. sijalle. Tämän mukaan ei Helsingin yliopisto, eikä mikään muukaan Suomen yliopisto, ole huippuyliopisto.
Kun kysyy syitä suomalaisyliopistojen heikkoon menestykseen, saa vastauksen, että listausten kriteerit eivät suosi meitä eivätkä ne mittaa oleellisia asioita. Listausten kärkiyliopistoissa opiskelleiden kuulee kuitenkin estoitta kehuvan oppipaikkaansa: maailman huippukouluissa opiskelu on ollut rankkaa, mutta tutkimus ja opetus ovat korkeampaa tasoa kuin Suomessa.
Onko näin? Ja jos on, millaisia maailman huippuyliopistot sitten ovat? Katsotaan, voisiko Helsingin yliopistolla olla rahkeita vastata niiden haasteeseen.

Haaste 1. Huippuyliopiston on oltava huippu luonnontieteissä

Katsotaan ensin, mihin kansainväliset yliopistovertailut perustuvat. Shanghailaisyliopiston listauksessa mitataan lähinnä tutkimussaavutuksia luonnontieteiden alalla, kuten Nature and Science -lehdessä julkaistujen tieteellisten artikkelien määrää sekä viittauksia. Lisäksi listauksessa vaikuttavat yliopiston henkilökunnan ja yliopistossa joskus opiskelleiden saamat Nobelit ja matematiikan Fields Medal -palkinnot.
The Timesin listauksessa suurimman painoarvon, 40 prosenttia, saa vertaisarviointi. Noin 3 700 eri alojen akateemista asiantuntijaa nimesi 30 oman alansa huippuyliopistoa maailmassa. Lisäksi 736 yliopistomaailman ulkopuolella vaikuttavaa työnantajaa kertoi, minkä yliopiston väkeä he mieluiten palkkaavat.
Shanghailaisten listalla Harvardin yliopisto sai parhaimmat pisteet kaikilla näillä kriteereillä. Harvard voi ylpeillä esimerkiksi 43:lla Nobelin palkinnon saajallaan, kun Helsingin yliopistoon Nobelisteja mahtuu vain yksi, Artturi Ilmari Virtanen kemian palkintoineen.
Huh, tällä kriteerillä Helsingin yliopisto tuskin koskaan nousee huippujen joukkoon.
Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto on samaa mieltä.
”Esimerkiksi humanistisilla aloilla ei jaeta Nobeleja. Jos olisi olemassa filosofian Nobel, meidän huippututkijamme Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka olisivat saaneet sen”, Niiniluoto sanoo.
”Listausten kriteerit suosivat englanninkielisiä alueita. The Timesin listan vertaisarvioijia tai sitä, miten he sijoittuvat maailmalle, ei ole koskaan paljastettu, mutta listan sadan parhaan joukossa on yllättävän paljon esimerkiksi Australian yliopistoja.”
Helsingin yliopiston vahvin puoli yliopistolistauksissa on ollut tieteellisten julkaisujen viittausten määrä ja vertaisarvioinnin tulokset – siis kuitenkin tutkimusperinne.
Vuonna 2004 yliopisto tuotti tieteellisiä julkaisuja yhteensä 6 500 kappaletta. Suomen Akatemian nimeämistä 39 kansallisesta huippuyksiköstä Helsingin yliopisto on mukana 25:ssä.

Perinteisesti Suomessa on ajateltu, että pienessä, syrjäisessä maassa täytyy olla vähän etevämpi kuin muut. Koulutusjärjestelmän kehittäminen oli yksi sotien jälkeisen Suomen kulmakivistä matkalla hyvinvointivaltioksi.
Kansa haluttiin sivistää, ja koulujen ohella yliopistot levittäytyivät niemiin ja notkelmiin ympäri maan. Hieman ilkeämmin mallia on sanottu haulikon piipusta ammutuksi.
Nyt Suomessa on 20 yliopistoa ja 29 ammattikorkeakoulua. Se on monien mielestä liikaa – eikä auta pääsemään maailman terävimmälle huipulle.
Niin valtiovalta kuin elinkeinoelämä ovat ehdottaneet korkeakouluyksiköiden yhdistämistä ja päällekkäisten toimintojen karsimista huipulle nousemiseksi.
Opetusministeriön asettama ryhmä selvittää parhaillaan niin sanottua innovaatioyliopistohanketta, jossa pyritään sopimaan ”yhteisestä toimintarakenteesta” Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun välillä.
Mihin jäi Helsingin yliopisto?
”Jollakin kansainvälisellä listalla menestyminen ei saa olla itsetarkoitus. Jos Helsingin yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu yhdistettäisiin, se ei vieläkään nousisi näillä listoilla. Mutta tietysti yliopistot voivat parantaa toimintaansa yhteistyön ja verkostoitumisen kautta”, Niiniluoto sanoo.
Eikö monitieteellisen yliopiston rehtoria yhtään huolestuta, että niin kansainväliset vertailukriteerit kuin koko huippuyliopistoajattelu suosii selvästi luonnontieteitä, tekniikkaa ja kauppatieteitä?
”Keskustelussa painotetaan helposti tutkimuksesta tulevaa hyötyä. Humanistinen tutkimus on erittäin hyödyllistä, mutta sitä ei yleensä voi mitata rahassa. Tieteen monipuolisuutta täytyy kyllä pitää esillä”, Niiniluoto sanoo.
Samaa mieltä ovat valtio-opin lehtori Petri Koikkalainen ja johtamisen ma. professori Janne Kurtakko Lapin yliopistosta.
”On kohtuullisen iso riski, että humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat eivät tässä kilpailussa menesty. Pitäisikin puhua siitä, mitä huippuyliopistoilla Suomessa haetaan ja koituuko se hyödyksi myös kansalle.”
Itse asiassa maailma parhaimmat yliopistot ovat juuri monitieteellisiä.
”Ne saavat monitieteellisyydestä voimaa rikkaan tiedeyhteisön ja eri alojen vuorovaikutuksen kautta. Teknologian instituutissa MIT:ssa on vahvat kielitieteen ja psykologian laitokset. Pelkkä insinööritaito ei olisi vienyt sitä maailmanmaineeseen, vaan siellä osattu yhdistää eri alat”, jatkaa Niiniluoto.

Haaste 2. Huippuyliopistolla on käytössään tuhatlappusia, suomalaisyliopistolla senttejä

Kappale Helsingin yliopiston arkea: Fysiologian opiskelija jonottaa koe-eläinkurssin oppikirjaa Rottia, tutkijoita, tuloksia, jota ei löydy opiskelijakirjastosta kuin yksitoista kappaletta. On jo legenda, ettei kirjaa saa lainaan.
Liki jokaisella kampuksella opiskelijoita kiusaavat massaluennot ja opinto-ohjauksen puute.
Yliopistojen tutkijakunta puolestaan kitkuttelee lyhyiden, tyypillisimmin vain vuoden mittaisten, apurahapätkien varassa ja tienaa alle suomalaisten keskipalkan.
Tieteentekijöiden liiton mukaan verotonta apurahaa saavan tutkijan keskiansio jää 1 200 euroon kuukaudessa. Palkkatyössä yliopistoissa työskentelevät tutkijat tienaavat keskimäärin 2 350 euroa kuukaudessa. Millään huippupalkalla tutkijamme eivät siis tutkimusta tuota.
Suomen yliopistolaitos maksaa valtiolle 1,22 miljardia euroa vuosittain. Rahoitus on pysynyt pääosin samana läpi 2000-luvun.
Vuonna 2005 Helsingin yliopiston budjetti oli runsaat 509 miljoonaa euroa, josta vajaat kaksi kolmannesta oli opetusministeriön budjettirahoitusta ja loput täydentävää rahoitusta, kuten Tekesin ja Suomen Akatemian myöntämä kilpailtua rahoitusta, lahjoituksia ja sponsorirahaa.
Harvardin budjetti vuodelle 2005 oli 2,8 miljardia dollaria eli 2,15 miljardia euroa – enemmän kuin kaik kien Suomen yliopistojen varat yhteensä. Toisin sanoen, voisimme perustaa maahan yhden huippuyliopiston jos sitäkään.
Pieni maa, pienet varat, sekö on selitys? ”Suomessa valtio on määrännyt yliopistoille vastuun opettajien, lääkärien, juristien ja insinöörien koulutuksesta. Pienessä maassa tarvitaan monenlaisten ammattilaisten laadukasta koulutusta. Amerikan huippuyliopistot taas ovat vapaampia etenemään tutkimuksessa juuri sinne minne haluavat, eikä kaikilla yliopistoilla ole näitä sinänsä tärkeitä koulutustehtäviä”, Petri Koikkalainen sanoo.
Maisterikoulutus ei kai ole yhtä seksikästä kuin huippututkimus. Ei sillä ainakaan haalita samanlaisia ulkopuolisia suurlahjoituksia kuin mitä Harvard saa.
Ilkka Niiniluoto kertoo, että Helsingin yliopisto on toiminut pitkään samoilla voimavaroilla. Siksi maisterintutkinnon hinta on laskenut: tutkintoja tuotetaan aiempaa halvemmalla.
”Suomella pitäisi olla varaa lisätä yliopiston perusrahoitusta, kuten tiede- ja teknologianeuvostokin on suositellut.”

Jos suomalaiset yliopistot saisivat lisärahaa, miten ne sijoitettaisiin? Saisiko opiskelija laadukkaampaa opetusta ja opintoohjausta, parannettaisiinko tutkijoiden työehtoja vai kehitettäisiinkö yksittäisiä ranking-listoille yltäviä ”huippuyksiköitä”?
Jos huippuyliopiston rakentaminen vaatii ennen kaikkea panostusta tutkimukseen ja valikoiduille tieteenaloille, opiskelijat saattavat olla häviäjinä. Nykymäärälle opiskelijoita ei kaikilla aloilla olisi ehkä tilaa.
Ainakaan Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa (HYY) ei haluta ylioppilaiden kerman päältä kuorivaa eliittiyliopistoa.
”Helsingin yliopiston on oltava laajaalainen sivistysyliopisto tulevaisuudessakin. Kaikilta tieteen aloilta ei tarvitse jatkuvasti puskea ulos julkaisuja, eivätkä tehokkuusvaatimukset saa vaikuttaa opetukseen ja tutkimuksen autonomiaan”, sanoo Johanna Ahola, neljännen vuoden biologian opiskelija, joka vastaa koulutuspolitiikasta HYY:n hallituksessa.
”Peruskoulutus on opiskelijoille tärkeintä. Vaikka olisi kuinka kivaa keikkua kansainvälisten vertailujen kärjessä, se ei saa tapahtua opetuksen laadun kustannuksella.”
Vaikka suomalaisten yliopistoiden varat kalpenevat Harvardin kaltaisten huippujen edessä, on nykyisessä yliopistojärjestelmässä Aholan mielestä paljon hyvää.
Suomessa opiskellaan ilman lukukausimaksuja ja saadaan opintotukea. Harvardin 30 275 dollarin eli 23 445 euron lukukausimaksun takia meidän ei tarvitse velkaantua.
Aholan mukaan Helsingin yliopiston vahvuus opiskelijoiden kannalta on sen suuruus. Opiskelijalla on esimerkiksi mahdollisuuksia valita sivuaineita laajasta tarjonnasta.

Haaste 3. Huippuyliopistossa opettaja-tutkijat voivat keskittyä tutkimukseen

Toisesta kulmasta katsottuna Helsingin yliopiston koko vaikuttaa kuitenkin enemmän miinukselta kuin plussalta.
Yhtenä suurimpana syynä siihen, miksi suomalaiset yliopistot eivät menesty kansainvälisissä vertailuissa, pidetään opiskelijoiden suurta määrää suhteessa opettajiin ja tutkijoihin.
Helsingin yliopistossa opiskeli vuonna 2005 runsas 38 000 tutkinto-opiskelijaa. Maailman huippuyliopistossa on usein 10 000-20 000 opiskelijaa, mikä on jopa yli puolet vähemmän kuin pohjoisen sisarensa kampuksilla.
Lapin yliopiston Janne Kurtakko ja Petri Koikkalainen ovat laskeneet, että Helsingin yliopiston virallisesta 3 700 opettajan ja tutkijan joukosta vain 1 400 on virkansa puolesta mukana päivittäisessä opetustyössä professoreina, lehtoreina, assistentteina, yliassistentteina ja tuntiopettajina. Loput työskentelevät tutkimusprojekteissa, tutkijakouluissa ja erillislaitoksissa.
Pienempi luku tarkoittaa yhtä opettajaa 27 opiskelijaa kohden. Harvardissa yhtä tutkija-opettajaa kohden on kahdeksan opiskelijaa.
Tilanne on vaikea niin opiskelijoille kuin opettajille.
”Käytännössä Suomessa opiskelijoilla on liian vähän opettajia, ja toisaalta opettajien työmäärä on niin suuri, ettei heillä ole aikaa seurata ideoitaan ja jalostaa niitä huipputuloksiksi”, Petri Koikkalainen sanoo.
Koikkalaisen kokemuksen mukaan parin kolmen viime vuoden aikana yliopistojen ohjaus ylhäältä päin on kasvanut. Se on tarkoittanut uusia työtehtäviä: työn raportoimista ja kuvailua uutta palkkausjärjestelmää varten sekä tietokantojen ja systeemien, kuten oodi-järjestelmän, opettelua.
Varsinaisen työn, opetuksen ja tutkimuksen, tekemiseen kuluu entistä enemmän iltoja ja viikonloppuja. Nyt Koikkalainen on puurtanut ylitöitä Lapin yliopiston valtio-opin pääsykoekirjan toimittamisen ja siihen tulevan parlamentarismia käsittelevän artikkelinsa kanssa.
”Juuri tätä yliopistoissa pitäisi voida tehdä, mutta tuloskriteerit eivät työtä tunnista”, Koikkalainen sanoo.

Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan Suomen yliopistojen koko opetus- ja tutkimushenkilökunnan työajasta noin 43 prosenttia menee opetukseen ja 39 prosenttia tutkimukseen. 7,5 tunnin työpäivästä opettaa ehtii kolme tuntia ja vartin ja tutkia vajaat kolme tuntia.
Professoreille tilanne on vielä kovempi. Työajasta kuluu viikossa 33 tuntia opetukseen ja hallintotöihin.
Ei ihme, että tutkimusta joudutaan tekemään myös ylitöinä ja palkatta.
Yliopistoviran ulkopuoliset tutkijat taas kärsivät pätkätöistä projekteissa. Koikkalaisen ja Kurtakon mukaan systeemi estää yliopistoa toteuttamasta sen perustavanlaatuisia tavoitteita: tutkimus ei siirry opetukseen.
”Amerikkalaisissa huippuyliopistoissa henkilökunnalla on tarjolla ura alusta lähtien. Heidät on palkattu täysipäiväiseen työhön professorin nimikkeellä, ja heidän tulevaisuuden näkymänään on pysyvä kiinnitys. Siinä rinnalla ei pyöritetä meille tyypillistä projektiproletariaattia”, Koikkalainen toteaa.
Pitäisikö asialle tehdä jotain?
”Kyllä, opiskelijoiden ja opettajien suhdetta voi parantaa joko lisäämällä opettajien määrää tai vähentämällä opiskelijoiden määrää tai tekemällä molemmat”, luonnehtii Ilkka Niiniluoto, muttei ota kantaa kumpaankaan suuntaan.
Koikkalainen ja Kurtakko siirtäisivät projektitöissä olevia tutkijoita laitoksille, koska ”silloin voisimme saada samalla rahalla enemmän”. Opiskelijoilla olisi enemmän opettajia ja opettajille jäisi enemmän aikaa tutkimukseen.

Huippuyliopisto vai ei?

Niin opiskelijat, tutkijat kuin rehtori Niiniluoto korostavat, ettei yliopistojen ranking-listoja tule tuijottaa orjallisesti. Niiden kriteerit suosivat englanninkielisiä, perinteikkäitä tutkimusyliopistoja. Yliopisto-opetuksen laatua ne eivät pysty kuvaamaan.
Selvä. Suomeen ei siis tarvita kansainvälisillä listoilla koreilevaa huippuyliopistoa. Mutta minkälainen sitten olisi suomalainen huippuyliopisto?
”Se olisi sivistysyliopisto, jossa vallitsisi akateeminen vapaus ja luovuus. Koulutus olisi maksutonta ja tasa-arvoista, ja opiskelijoita kohdeltaisiin tiedeyhteisön jäseninä eikä asiakkaina”, toteaa HYY:n Johanna Ahola.
”Moni näistä täyttyy Helsingin yliopistossa jo nyt, mutta suunta näyttää pelottavalta.”
Rehtori Ilkka Niiniluodon mielestä Helsingin yliopistolla on jo monia suomalaisen huippuyliopiston toivottavia ominaisuuksia: sivistysyliopiston perinne, vahva panostus perustutkimukseen, tutkimukseen perustuva opetus, monialaisuus, kyky houkutella maan parhaita opettajia ja opiskelijoita sekä kansainvälistä näkyvyyttä.
”Tarvitsisimme kuitenkin lisää voimavaroja, vahvempaa taloudellista autonomiaa ja selvästi enemmän kansainvälisiä tutkijoita ja opiskelijoita.”
Janne Kurtakko pitää ongelmallisena kysymyksenasettelua siitä, minkälaista huippuyliopistoa Suomessa tulevaisuudessa tarvittaisiin.
”Mistä tiedetään, mitkä alat ovat vahvoja tulevaisuudessa, mistä uudet keksinnöt tulevat? Joskus muinoin jääkuutioita on kuljetettu laivalla pohjoisesta etelään, mutta ei tällaista liiketoimintaa ole nykyisin olemassa. Asiat kehittyvät usein meitä yllättävällä tavalla”, hän pohtii ja taipuu sitten määrittelemään oman ihanteensa:
”Jokaisen ihmisen pitäisi käyttää aikaansa pohtiakseen elämää. Yliopisto tarjoaa näkymiä maailmaan ja yhteiskuntaan. Ehkä ihanne ei olekaan valmis sisältö vaan se ajatteluprosessi, johon huippuyliopisto voisi kannustaa.”
Niin tai näin, kysymys huippuyliopistoista kantaa mukanaan arvovalintoja siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa haluamme tulevaisuudessa elää ja miten sinne parhaiten pääsemme.
Siitä pitäisi keskustella muidenkin kuin yrityspamppujen ja virkamiesten.

Professorin luona syömässä

Mika Lehtimäki, 31 asianajaja ja jatko-opiskelija, Oxfordin yliopisto, Englanti

”Valmistuttuani oikeustieteen maisteriksi ja tehtyäni jo hetken töitä hain vuonna 2002 opiskelemaan sekä Oxfordiin, London School of Economicsiin että Cambridgeen. Halusin nähdä maailmaa. Minut hyväksyttiin kaikkiin kolmeen kouluun, ja olin todella iloinen. Kun vielä kuulin, että olin päässyt sisään Oxfordin alaiseen arvostettuun St. John`s Collegeen minusta tuntui, että nyt pääsen johonkin todella hienoon paikkaan.
Jo ennen Oxfordin yliopistoon pyrkimistäni olin kuullut siellä opettavista oman alansa huippuprofessoreista kuten Philip Woodista ja Joseph Razista. Siksi koulu houkutteli minua. Lopulta valintaani vaikutti eniten itse Oxfordin kaupunki ja sen henki. On hienoa, kun voi kävellä 1300-luvulla rakennetulla kampuksella, mennä ikiaikaiseen kirjastoon ja katsella kahviloissa parrakkaita kirjailijoita raapustamassa jotakin Narnian tapaista. Paikka on oikea humanismin kehto. Siinä on tenhoa!
Päästäkseen Oxfordiin pitää olla valmistunut hyvästä yliopistosta hyvin arvosanoin. Laudaturin gradusta on paljon etua. Lisäksi hakemukseen pitää liittää suositukset kolmelta professorilta ja englanninkielisiä kirjoitusnäytteitä. Lukukausimaksun tarkkaa määrää on vaikea sanoa, koska maksu vaihtelee sen mukaan, mitä opiskelee. Alle 10 000 euroa se yleensä on, ja opiskelua varten saa melko helposti stipendin.
Ero opiskelussa Helsingin yliopiston ja Oxfordin välillä on selkeä. Varsinkin perustutkintovaiheessa Oxfordissa opiskellaan aamusta iltaan ja seitsemän päivää viikossa – paljon kurinalaisemmin kuin Suomessa.
Joka viikko pitää kirjoittaa ja palauttaa essee, josta sitten väitellään professorin kanssa. Vuodessa on yhteensä kolme lukukautta, ja jokaisen lopussa opiskelija joutuu tekemään tiliä etenemisestään.
Opiskelijoiden ja opettajien suhde on myös aivan erilainen kuin Helsingin yliopistossa. Osaksi se johtuu yliopistojen kokoerosta. Oxford on huomattavasti pienempi.
Pääasiallinen opetusmuoto Oxfordissa on sekä perusopintojen että jatko-opintojen aikana tutoriaali, jossa istuu yksi professori ja kaksi oppilasta kerrallaan. Lisäksi on luentoja ja seminaareja.
Opiskeluyhteisö on muutenkin tiivis. Eipä esimerkiksi Helsingissä professori ole ikinä kutsunut minua kotiinsa syömään niin kuin täällä.
Hyvä puoli tässä kaikessa on, että opiskelija tuntee kuuluvansa johonkin. Mutta kurinalaisuudella ja tiukalla yhteisöllisyydellä on myös huonot puolensa. Tunnelma on kilpailuhenkinen ja sanotaan, että itsemurhaluvut olisivat Oxfordissa aika kovat. En tiedä siitä, mutta tutkimuksien mukaan ainakin mielenterveyshuolia on paljon. Ehkä Helsingissä voi ottaa vähän rennommin.”

Elina Kervinen

Nobel-voittajan seminaarissa

Siri Uotila, 19 ensimmäisen vuoden opiskelija, Harvardin yliopisto, USA

” Jo ennen abivuoteni joulua sain tietää, että olin päässyt Harvardiin. Olin hakenut Yhdysvaltoihin opiskelemaan, koska halusin päästä maailman huippu-professoreiden ja opiskelijoiden keskuuteen. Ennakko-odotuksiini verrattuna opiskelu Harvardissa on ollut vielä ihanampaa. Osallistuin esimerkiksi syksyllä pienoisseminaariin, jota piti viime vuoden fysiikan Nobel-voittaja.
Harvardissa on edustettuna yli 100 kansallisuutta, kaikki USA:n osavaltiot sekä suuri kirjo erilaisia uskonnollisia ja poliittisia näkemyksiä. Olen ainoa suomalainen fuksi. Monikulttuurisuuden ideana on, että opiskelijat oppivat myös toisiltaan, akateemisen opetuksen rinnalla. Tyypillistä harvardilaista ei siis ole olemassa.
Kaksi kolmasosaa opiskelijoista saa Harvardilta taloudellista tukea koulumaksuihinsa. Toisaalta varakkaimmat joutuvat maksamaan vajaat 50 000 dollaria vuodessa. Sisäänpääsyssä ratkaisee lahjakkuus.
Opiskelijoiden kesken se, kuka kenenkin opiskelut maksaa, ei tule puheeksi. Raha ei tuo ketään tänne sisään eikä auta menestymään.
Hienoa on myös, ettei opiskelijan tarvitse Harvardiin hakiessaan vielä päättää lopullista pääainettaan. Minäkin voin neljän college-vuoden aikana kemian rinnalla opiskella vaikka taidehistoriaa. Lukiossani en voinut opiskella esimerkiksi antropologiaa tai lingvistiikkaa, mutta täällä voin kokeilla niitä. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että keskityn opinnoissani fysiikkaan, kemiaan ja matematiikkaan.
Käyn usein luentojen jälkeen yliopiston tanssitunneilla, sekä työskentelen kiireitteni mukaan Harvardin liikuntakeskuksen vastaanotossa. Me fuksit syömme kolme kertaa päivässä yhdessä ja asumme kaikki kampuksella. Meistä rakennetaan vahvasti yhteisöä. Ensimmäiset viikot olivatkin uusien naamojen määrän suhteen psykoottisia.
Kaikkihan me olemme täällä perfektionisteja, mutta se on itsestä kiinni, miten paljon ottaa paineita muista.”

Maria Ruuska

Yhteisöllisesti valvottuja öitä

Lauri Tähtinen, 24 , kansainvälisten suhteiden opiskelija, London School of Economics, Englanti

”Opiskelin London School of Economicsissa (LSE) kandidaatintutkinnon vuosina 2001-2004. Halusin lukea kansainvälisiä suhteita, jota ei Helsingin yliopistossa ollut pääaineena tarjolla. LSE oli aina kiinnostanut minua. Olin kuullut, että kun sieltä valmistuu, pääsee joko seuraavaan kouluun tai saa työpaikan.
LSE:hen pyrittiin lukion opintokirjan otteella, ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla ja hakemuksella. Tärkein oli omaan motivaatioon keskittyvä essee, jonka lisäksi hankin kouluni rehtorilta suosituskirjeen. Kurssilleni otettiin muistaakseni kolmesta neljään prosenttia hakeneista. Minkäänlaisia pääsykokeita ei tarvinnut tehdä.
Opiskelu oli rankkaa. Valtaosa opiskelijoista oli tullut tekemään paljon töitä, joten motivaatio oli korkealla. Kyllä siinä monia öitä tuli valvottua. Silti opiskelu oli hyvä kokemus, ja tunnen oppineeni paljon. LSE on hyvä paikka, jos haluaa kokonaisvaltaista opetusta.
Järjestelmä on intensiivisempi kuin Suomessa. Kukin vuosikurssi opiskelee tiiviisti yhdessä ja valmistuu samaan aikaan. Läsnäolopakko luo tiettyä yhteisöllisyyttä ja yhteinen kokemus tukiverkon. Kun on ryhmä ympärillä, jaksaa helpommin. Suomalaisessa yliopistossa en ole koskaan opiskellut, mutta siellä opiskelu vaikuttaa itsenäiseltä, yksinäiseltä puurtamiselta.
Koulussa tuli välillä hetkiä, jolloin mietin, onko kaikessa valvomisessa mitään järkeä. Joskus kilpailu muodostui vääränlaiseksi. Kaikki eivät pysyneet matkassa, osa putosi pois. Ei sinne puoliteholla kovin moni tule opiskelemaan.
Se, että koulu on huippuyliopisto, näkyy vierasluennoissa, joita olin itsekin järjestämässä. Ihmiset suorastaan halusivat tulla sinne puhumaan. Kun opiskelee päivän poliittisia aiheita, tuntuu, että puhujat kuten Bill Clinton tai Kofi Annan tuovat tapahtumiin kosketuspintaa. Myös kurssikirjojen käsittely on LSE:ssa dynaamista. Kirjan kirjoittaja on nimittäin usein luennoiva professori.”

Johanna Pohjola

Kansainvälistä verkostoitumista

Emilia Palonen, 29 valtiotieteiden tohtori ja tutkija, University College London ja Essexin yliopisto, Englanti

”Olen tehnyt kaikki yliopisto-opintoni Englannissa. Heti lukion jälkeen vuonna 1997 lähdin Lontooseen opiskelemaan kandin tutkintoa Itä-Euroopan tutkimuksesta. School of Slavonic and East European Studies kuului suureen Lontoon yliopistoon, joka on itsessään useita huippuyliopistoja sisältävä yliopisto. Opintojeni aikana laitos liitettiin University College Londoniin (UCL).
Professorit olivat usein kansainvälisiä tähtiä, jotka tekivät luennosta oman performanssinsa. He eivät kertoneet vain tietyn alan kirjallisuudesta, vaan myös oman tulkintansa siitä. Tämä on samaan aikaan sekä hyvä että huono puoli. Jos ei pidä professorin tulkinnasta, on hukassa, mutta jos pystyy omaksumaan sen, opiskelu on jatkossa helpompaa.
Tunnettujen professorien oppilaana oleminen edesauttoi myös verkostoitumista: huippuyliopistoissa opiskelleet ihmiset viittaavat aina opettajiinsa, ja siitä syntyy keskustelua.
Kandin tutkinnon jälkeen päädyin maisteriopintoihin Essexin yliopistoon lukuvuodeksi 2000-2001. Erikoistuin ideologia- ja diskurssiteoriaan, ja tein siitä lopulta tohtorintutkinnon Essexissä.
Opiskelu oli koulumaisempaa kuin Suomessa. Erityisesti maisterintutkintoni oli hirvittävän vaativa. Tuntui, että olisin vuodessa tehnyt kahden vuoden hommat. Englannissa yliopisto puskee keskittymään vain opintoihin eikä kannusta esimerkiksi harrastamaan tai osallistumaan kansalaisjärjestöjen toimintaan. Olin aktivisti, mutta en olisi ehtinyt käydä töissä opintojen ohessa.
Kaikilla opiskelijoilla motivaatio ei riitä. Yliopistoissani oli opiskelijoita, joilla ei ollut suurta kiinnostusta opiskelemaansa alaan. He halusivat vain saada tietyn yliopiston tutkinnon antaman statuksen. Englannissa se on tärkeää työnhaussa.
Sekä UCL:n Itä-Euroopan tutkimuslaitos että Essexin politiikan laitos ovat oman alansa kansainvälistä kärkeä, vaikka Essexiä ei varsinaisesti ole nimetty huippuyliopistoksi. Tohtorinopintojen aikana ja niiden jälkeen olen työskennellyt kansainvälisissä tutkimusinstituuteissa ja huomannut, että niihin valitaan lähes ainoastaan ihmisiä, jotka ovat opiskelleet todellisissa huippuyliopistoissa. Esimerkiksi Harvardin ja Princetonin opiskelijat menevät toisinaan heppoisinkin perustein ohi muista, koska tutkimussaavutusten sijaan katsotaan sitä, mistä yliopistosta tutkinto on.
Siinä mielessä koko huippuyliopistoajattelu on turhan eriarvostavaa.”

Milka Sauvala

Maailman kärkiyliopistot

Lähde: The Times Higher Education Supplement 2006

1 Harvard University, USA
2 Cambridge University, UK
3 Oxford University, UK
4 Massachusetts Institute of Technology, USA
4 Yale University, USA
6 Stanford University, USA
7 California Institute of Technology, USA
8 University of California, Berkeley, USA
9 Imperial College London, UK
10 Princeton University, USA

17 London School of Economics, UK

25 University College London, UK

54 Copenhagen University, Tanska

111 Uppsala University, Ruotsi

116 Helsinki University, Suomi

Tiesitkö tämän huippuyliopistoista?

1. Vuoteen 1909 saakka Cambridgen yliopiston huonoimmat arvosanat saanut opiskelija palkittiin julkisesti puisella lusikalla.
2. Oxfordin yliopisto on sijoittanut yli 2 miljoonaa puntaa (yli 3 miljoonaa euroa) asekauppaan.
3. Joka kahdeskymmenes Oxfordin yliopiston opiskelija on ottanut reseptilääkkeitä tai laittomia piristeitä pysyäkseen hereillä kirjoittaessaan esseitä.
4. Massachusetts Institute of Technologyn pisin käytävä on nimeltään Infinite Corridor, ääretön käytävä. Se on kuudennesmailin eli noin 270 metrin pituinen.
5. Lähes puolet MIT:n opiskelijoista on naisia. TKK:lle vuonna 2006 valituista opiskelijoista joka neljäs oli nainen.
6. Stanfordin yliopistolla on maailman kolmanneksi suurin jääsäiliö. Sen öisin tuottamaa jäätä käytetään kampuksen jäähdyttämisessä seuraavana päivänä.
7. Yalen yliopistolla on turvatonta. Kampuksella on suoritettu peräti kolme pommi- iskua. Ensimmäinen tapahtui 1969, toisen teki Unabomber 1993 ja viimeisin, selvittämätön isku tapahtui toukokuussa 2003. Vuosien 1969 ja 2003 iskut aiheuttivat vain taloudellisia tuhoja. Vuonna 2003 loukkaantui yksi tutkija.
8. Pilvessä-elokuvassa (How High, 2001) kaverukset Silas ja Jamal (räppärit Method Man ja Redman) pääsevät Harvardiin polttamalla maagista yrttiä, joka tekee pölkkypäistä fiksuja.
9. Harvardissa voi myös harrastaa seksiä. Nimimerkki Ellen suosittu Sex and the Ivy -blogi kuvaa kauniin toisen vuoden opiskelijan seksielämää kampuksella. Blogi on kolmessa kategoriassa ehdolla vuoden 2006 Sex Blog Awardsissa.

Lähteet: Campaign Against the Arms Trade, The National Student, The Oxford Student, yliopistojen verkkosivut, Wikipedia

Milka Sauvala
Kuvitus Stina Salin