02. helmikuuta 2007
Teksti:

”Kääntykää kirkolta oikealle ja ravintola Pikku pässin jälkeen alas vasemmalle.”
Auto lipuu lumista tietä Aleksi Salmenperän puhelimessa tottuneesti luettelemien ohjeiden mukaan. Vielä pari käännöstä ja perillä ollaan. Pilkkihaalariin pukeutunut mies tallustelee käytöstä poistetun paloaseman pihalle ja hyppää autoon.
Kurvataan syvemmälle karkkilalaiseen puutalomaisemaan, väljälle asumamaaseudulle, joka on iskuetäisyyden päässä Helsingin työmahdollisuuksista.
Salmenperän perhe muutti tänne Kaartinkaupungista, jotta kolmella lapsella olisi ”mahdollisuus nähdä pieneliöitä”. Nyt Eeli, 8, Vilke, 3, ja Ruut, 1, ovat kotona lapsenvahdin kanssa, ja matka jatkuu naapuriin, isän tuttavan työhuoneelle. Äiti, Salmenperän vanha kurssikaveri, dokumenttiohjaaja Mia Halme, on tekemässä uutta elokuvaansa.
Auton ikkunasta näkyy idylli, jollaisen vuoksi Salmenperän uuden Miehen työ -elokuvan päähenkilö, työttömyyden miesprostituoiduksi ajama Juha (Tommi Korpela), olisi valmis äärimmäisiin ratkaisuihin.
Salmenperän edellisen Lapsia ja aikuisia -elokuvan keskeinen mieshahmo Antero (Kari-Pekka Toivonen) ei puolestaan kaipaisi Karkkilaan lastenrattaita työntelemään. Lapsen elämänlaatua laimentavasta vaikutuksesta vakuuttunut luistelija leikkautti siemenjohtimensa poikki puolisoltaan salaa.
Mutta on Juhalla ja Anterolla yhteistäkin. Kumpikaan ei osaa puhua huolistaan elämänsä naiselle, kumpikaan ei usko isän roolin riittävän yksin miehuuden rakennusaineeksi ja kumpikin pitää itsepäisesti kiinni päätöksistään, vaikka kuinka tulisi turpiin.
Kohta selviää, mitä yhteistä Juhalla ja Anterolla on Aleksi Salmenperän kanssa.

”Miten täällä on näin kylmä!” Salmenperä huudahtaa ja hieroo hanskojaan yhteen niin että suhisee.
33-vuotias ohjaaja istuu pienen verstaan sohvalla, kahden kookkaan moottoripyörän ja pienen kamiinan vieressä. Ulkona on pakkasta toistakymmentä astetta, sisällä pari astetta vähemmän.
Karski pajamiljöö saisi taatusti Anteron ja Juhan tuntemaan olonsa kotoisaksi. Täällä saa nikkaroida kädet rasvassa ja unohtaa muodikkaan keskustelun miehen pehmenemisestä.
”Vaikka sukupuoliroolien murroksesta puhutaan hirveän paljon, luulen, että se on ihan huijausta”, Salmenperä sanoo.
”Tällä hetkellä tuntuisi tosi epäkiinnostavalta käsitellä modernia miestä, joka yrittää kaikkea: ymmärtää, jutella ja hoitaa. Koska yritän itse olla sellainen, tuntuu, että työn parissa pitää päästä kauas siitä roolista. Että edes elokuvissa voisi samastua sellaisiin jyrkkiin ratkaisuihin, että minä teen näin ja vittu kestän mitä vaan.”
Ohjaaja virnistää.
”Sitten mä toki myös morkkaan sellaista miehen mallia.”
Totta. Salmenperän miehet ovat jatkuvasti lirissä ja nimenomaan jyrkkyytensä ja puhumattomuutensa takia.
Lapsissa ja aikuisissa Antero vieraannuttaa morsiamensa, kun ei saa sanottua, mikä lisääntymisessä oikeasti ahdistaa. Salmenperän ohjaama ja käsikirjoittama Miehen työ alkaa tilanteesta, jossa sementtitehtaan duunari Juha on saanut aikaa sitten potkut, mutta ei ole kertonut asiasta vaimolleen.
Juha norkoilee päivät huoltoasemalla, kunnes keksii voivansa alkaa kaupata ilmoituksilla remonttipalveluita. Niille ei ole kysyntää, mutta mieheensä kyllästynyt porvarisrouva on valmis maksamaan Juhan muista avuista. Helppo raha houkuttelee Juhan ryhtymään internetissä seksiä kaupustelevaksi rattopojaksi.
Yksi häpeä vaihtuu toiseen, kun Juha uppoaa yhä syvemmälle valheeseen.
”Se on elokuva henkilöstä, joka kokee että häntä rakastetaan niin kauan kun hän hoitaa työnsä”, Salmenperä sanoo.
Miehen työn maailmankuva on sementoitu protestanttisella etiikalla, ajatuksella työstä ihmisen arvon perimmäisenä määrittäjänä. Nämä identiteettinsä työhön köyttäneet miehet on helppo kuvitella kuokkimaan suota Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan, Akseli Koskelan naapuriin.

Keväällä 1996 Keravalla varttunut työministeriön virkamiehen ja kuvaamataidon opettajan poika tilasi Elokuvataiteen osaston (ETO) ennakkotehtävät ”lyhyen mustasukkaisuuskohtauksen seurauksena”.
”Piti todistaa jotain eräälle ihmiselle”, Salmenperä sanoo.
Tehtäviä rustatessaan hän opiskeli isoveljensä lailla arkkitehtuuria Teknillisessä korkeakoulussa. Muutto taideteolliseen korkeakouluun ei aiheuttanut boheemia vallankumousta.
”Arkkitehtiosastolla oli paljon hämympää taidemeininkiä kuin ETO:lla. Siellä me tanssittiin keppien kanssa Otaniemen nurmikoilla ja tutustuttiin kaikkiin muihin taideaineisiin paitsi arkkitehtuuriin”, Salmenperä muistelee.
”ETO:ssa keskityttiin muotoon ja oikeaoppisuuteen. Heti aluksi ruvettiin esittelemään kuvakokoja ja videoliittimiä.”
Se jätti jälkensä.
”Kun päätä ei avata, ihmiset eivät osaa käyttää itseään ja yksilöllisiä vahvuuksiaan. Itse olen ihan samassa sopassa.”
Salmenperän mielestä ohjaajien tulisi olla töissään rohkeampia ja henkilökohtaisempia.
”Dokumenttiohjaajien puolella on enemmän tyyppejä, jotka tekevät rohkeasti omantyylisiään elokuvia. Fiktion parissa vastaavaa ei näy. Ilmaisu on jotenkin tukehtunutta: oikeaa muotoa, mutta epäkiinnostavaa ja pyöristettyä sisältöä.”
Ohjaaja ei arvostele ainoastaan koulutusta.
”Ongelmana on myös se, että pitkiä elokuvia tehdään pelko perseessä. Että jos minä en nyt onnistu, minä en saa taas tehdä seitsemään vuoteen mitään.”
Elokuvansa suomalaisittain keskimääräisillä reilun miljoonan euron budjeteilla tehnyt ohjaaja ei halua kampanjoida elokuvatukien korottamisen puolesta.
”Jatkuva rahan puolesta mankuminen on ihan turhaa. Kyllä elokuvia voi tehdä halvallakin”, Salmenperä sanoo.
Hän on huolissaan taloudellisten riskien kokeilunhalua karsivasta vaikutuksesta.
”Ainoa tapa saada budjetit nousuun on saada elokuvan arvostus nousuun. Ja se onnistuu vain, jos elokuvia tehdään rohkeammin.”

Ennen TaiK:uun menoa elokuvat eivät merkinneet Salmenperälle ”mitään erityistä”.
”Jonkinlainen kiinnostus tarinankertomiseen minulla on kyllä ollut. Olen aina nauttinut, kun olen saanut ihmiset koukutettua kuuntelemaan kertomaani juttua.”
Salmenperän elokuvien ominaispiirre on synkistelyn ja mustan huumorin välillä sahaava tunnelma. Traagisesta tulee äkkiä huvittavaa – ja toisin päin.
”Elokuvia tehdessä elämän jäljittely tuntuu luontevalta: ei sekään ole tyylilajissa.” Kuvaustilanteessa ohjaajalla ”ei ole ennalta päässä tiettyä oikeaa kuvaa”.
”Välillä oikein kadehdin tyyppejä, jotka suunnilleen puree näyttelijöitä kuvauksissa. Että mistä ne ovat saaneet niin vahvan vision.”
Vanha kurssikaveri, Salmenperän kanssa opiskeluaikoina yhteistyötä tehnyt käsikirjoittaja Pekko Pesonen ei tunnista vision puutetta.
”Aleksilla oli jo koulussa vakaa käsitys tyylistä, jonka hän elokuviinsa haluaa. Asioita hierotaan niin kauan, että ne ovat hänen mielensä mukaisia. Tämän takia Aleksin kanssa työskentely on välillä raskasta. Toisaalta juuri vahva oma näkemys tekee hänestä niin hyvän ohjaajan”, Lapsia ja aikuisia -elokuvan käsikirjoittanut Pesonen kuvailee.
”Muuten Aleksi on jännä sekoitus taideopiskelijaa ja keravalaista jätkää. Hän on epähienosteleva ja kaikessa äijämäisyydessään myös herkkä ja tunteellinen.”

Salmenperä lisää kamiinaan puita ja kuvailee Karkkilaan muuttoa ihmiskokeeksi.
”Ajattelimme, että olemme tyhmiä, jos asumme ikämme Kaartinkaupungissa. Oli myös sellainen olo, että pitää oppia itsestään jotain uutta ja tätä kautta se on mahdollista”, Salmenperä sanoo.
Karkkilalaista perhe-elämää ei noin vain soviteta yhteen kahden freelance-elokuvantekijän aikataulujen kanssa. Töitä on pakko tehdä vuoron perään. Miehen työn valmistuttua on äidin dokumentin vuoro.
”Tänä keväänä minä otan vetovastuun perheestä. Tiedän jo kokemuksesta, että se on pelottavaa ja raskasta, täydellistä toiselle antamista. Kun lapset ovat noin pieniä, ei kotona voi paljon fiilistellä omissa maailmoissaan. Koko ajan tulee tilauksia.”
”Mutta kun ensimmäinen kotiin jäämisestä aiheutuva ahdistuskramppi helpottaa, se on todella palkitsevaa”, Salmenperä täydentää.
Mistä se ahdistuskramppi sitten tulee? Sieltä mistä Juhankin ahdistus: pakonomaisesta tavasta määritellä itseään palkkatyön kautta.
”Kotona ollessa tulee helposti olo, että enhän minä tee mitään. Vaikka tavallaan tekee arvokkainta mitä ihminen voi tehdä.”
Ajatus huolestuttaa Salmenperää.
”Freelance-elokuvantekijänä tuntuu, ettei ole olemassa, jos ei koko ajan kehittele jotain. Se on jotenkin masentavaa. Todella toivon, etten mittaisi itseäni niin paljon työn saavutusten kautta.”
Tiukassa istuva työkeskeisyys on Salmenperän mielestä myös tulppa sukupuoliroolien murtumisen tiellä.
”Niin kauan kun yritetään rimpuilla joka suuntaan, elämä on suorittamista, joka tekee ihmisistä yhä katkerampia. Jotta sukupuoliroolit voisivat oikeasti sekoittua, tavassa määritellä ihmisen arvoa työn kautta pitäisi tapahtua iso murros.”
Sellaisesta Salmenperä ei ole havainnut merkkejä.
”Tuntuu, että niin isät kuin äidit odottavat hampaat irvessä oman uransa urkenemista ja lähtevät kotoa ammuttuna heti kun tilaisuuden saavat.”

Salmenperä hymyilee taas ja näyttää paljon aurinkoisemmalta kuin kuulostaa. Kuin itsetutkiskelu olisi puhdistanut ilmaa ajatusten ympäriltä.
”Jos haluaa näyttää lapsilleen esimerkin, heille on oltava läsnä”, hän sanoo.
”Se taas vaatii oman rajallisuuden hyväksymistä.”
Ohjaaja alkaa kuoria haalarin alta esiin pukua valokuvia varten. Hetken pihalla palelun jälkeen on aika hypätä autoon ja ajaa takaisin paloaseman pihaan. Sen vieressä olevassa puutalossa Eeli, Vilke ja Ruut odottavan isän tulevan töistä kotiin.

Miehen työ ensi-illassa 23. helmikuuta.

Matti Rämö
Kuva Wilma Hurskainen