16. helmikuuta 2007
Teksti:

Sukupuolitematiikka ei lakkaa kiehtomasta nuoria runoilijoita. Muutama vuosi sitten ilmestyi roppakaupalla kokoelmia, joissa käsiteltiin tytön kasvua naiseksi. Yksi näistä oli Vilja-Tuulia Huotarisen hallittu esikoinen Sakset kädessä ei saa juosta. Huotarisen, 29, toinen kokoelma Naisen paikka asettuu melkein esikoisen jatko-osaksi. Tällä kertaa nainen hahmottuu osaksi sukupolvien ketjua. Äidit ja esiäidit kurottavat menneisyydestä paitsi vaativina, myös esimerkillisen vahvoina.

Alkuun suvun vahvojen naisten paine pakottaa runojen puhujan pakenemaan. Kun esiäiti kuolee, hänet pannaan arkkuun ja vanhat tavarat heitetään mustaan muovisäkkiin: ”Kaikki minkä halusimme pysyvän poissa, pysyy poissa.”
    Mutta esiäidin kuva ei katoa puhujan suljetuilta silmäluomilta. Perintöään ei voi paeta.
    Roolit kierähtävät ympäri, kun matriarkkamaiset isoäidit vanhenevat. Nyt heistä on pidettävä huolta. Elämä edellyttää kuolemaa: ”sulle kuuluu naisen paikka / kuolleille kivi haudan päälle.”

Huotarisen esikoisen lailla Naisen paikka on johdonmukainen kokonaisuus. Parhaimmillaan hänen runoutensa on kuin grafiikkaa: hennot viivat muodostavat fantastisen kokonaisuuden. Runoissa on magiaa, jota ei tarvitse alleviivata.
    Hämärän kodin seiniltä tuijottavat ankarat silmät: ”Isoäidin muotokuva tärähtelee, magneettikenttä, / katse jota ei voi ohittaa, voima joka murtaa polvet.” Joskus Huotarisen kirjoittaminen on turhankin hallittua. Kokoelmaan on myös eksynyt muutamia kulutettuja kuvia.
    ”Vastassa olen minä, vatsassa” kuulostaa puujalkavitsiltä. Sanonnat kuten ”kapsahtavat katajaan” taas vaatisivat kuvan totunnaisen merkityksen uudelleenkäsittelyä.
    Lopulta Huotarinen vetää lukijan maailmaansa ihailtavan helposti. Siellä menneisyyden kosketus tekee nykypäivästä kihelmöivällä tavalla maagisen.

Ville Seuri

Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka. WSOY 2007, 62 s.