”Se on houkutteleva kuin puistonpenkki tiiviissä / umpihangessa, mihin ei ole pääsyä muuten, kuin / linnun matkassa, tai kahlaamalla kuvaan uurto”, kirjoittaa Kaisa Ijäs Runot 2007 -antologiassa.
Teokseen on koottu elokuussa päättyneen Suuren runokilpailun kymmenen parhaan kirjoittajan tekstit. Kaisa Ijäs sai kilpailun toisen palkinnon.
Gummerus, Nuoren Voiman Liitto ja kolme muuta tahoa järjestivät Suuren runokilpailun nyt ensimmäistä kertaa. Jatkossa se pidetään joka toinen vuosi. Mittelöön osallistui 1 618 nimimerkkiä, ja järjestäjät juhlivat määrällä: tuomariston puheenjohtaja Mikko Aarne toteaa antologian esipuheessa, että runoudesta on tullut kaiken kansan hyväksyttyä huvia.
Aarne muistuttaa, että runot ovat päässeet jo maitotölkkeihin ja pääministerin tekstiviesteihin asti. Tämä on tietysti kustannustalon näkökulmasta riemastuttavaa. Runot 2007 -antologiaa ei kuitenkaan kannattaisi kuitata pelkällä ilmiöstä puhumisella, niin hyviä kirjan parhaat runot ovat.
Runot 2007:n tekstit heijastelevat enimmäkseen viime vuosina suomalaisessa runoudessa näkyneitä trendejä. Proosarunoja on kolmella kirjoittajalla. Jussi Moilan draamatekstiä lähenevä sarja on joukossa virkistävä muotokokeilu.
Venäjän kieltä ja kirjallisuutta opiskelevan Ijäksen palkinto on ansaittu: tekstit ovat antologian parhaasta päästä. Ne lähtevät yksinkertaisista havainnoista, mutta yllättävät lukijan kerta toisensa jälkeen.
Tuomariston – Olli Heikkosen, Sanna Karlströmin ja Saila Susiluodon – työ on muutoinkin vakuuttavaa. Toiseksi tulleen Ijäksen lisäksi myös kaksi muuta palkintosijoille yltänyttä kirjoittaa erottuvat joukosta kirkkaasti.
Kilpailun kolmannen palkinnon sai dramaturgiaa opiskeleva Jukka Viikilä. Hänen runonsa määrittelevät itsestäänselvyyksiä uudelleen. Runojen puhuja ei esimerkiksi raaskisi lukita pyöräänsä ja syyttää sillä tavalla ihmisiä epärehellisyydestä.
Parhaiten lukijan palkitsee yksimielisesti runokilpailun voittajaksi valitun Satu Mannisen teksti. Kuvataideakatemiassa opiskelevan Mannisen runoelma Muistatko Englannin – Dialogi Virginian kanssa käsittelee suuria aiheita, kuten yksinäisyyttä, kuolemaa ja taiteilijuutta. Runoissa käytävä dialogi Virginia Woolfin kanssa toimii, muttei ole itsetarkoituksellista.
Virginia ja runojen minä piirtävät toistensa maailmoja päällekkäin ja ulottuvat yhdessä antologian paperisilta sivuilta todellisuuteen saakka.
Nuorten tekijöiden antologiaan mahtuu tietenkin myös paljon varsin tavanomaisia, turvallisen tuntuisia runoja. Niiden kuvasto on noukittu kekseliäästi arkiympäristöstä, mutta oivallukset eivät häikäise omaperäisyydellään.
Antologian parhaat runoilijat ovat silti kahlanneet työlään umpihankensa läpi. Tuloksena on uutta, lupaavaa runoa.
Runot 2007, Gummerus, 181 s.
Salla Karvanen
