19. tammikuuta 2007
Teksti:

Vielä muutama vuosikymmen takaperin äärimmilleen pelkistettyjen cinéma vérité -dokumenttien ohjaajat saattoivat puhua töistään totuuselokuvina. Postmodernin dokumentin aikakaudella dokumenteilla on tapana lähestyä todellisuutta nöyremmin, sen tulkinnanvaraisuutta korostaen ja lopullisia lausumia kaihtaen. Hienostuneimmillaan ohjaajan ymmärrys rajallisesta kyvystään tavoittaa todellisuutta välittyy postmodernin dokumentin uranuurtajan Errol Morrisin töistä.

Filosofian opintojen ja Berkeleyn yliopiston kampuskinon kautta elokuvan pariin päätynyttä Morrisia kiehtoo ihmisten tapa hahmottaa todellisuus itsensä ympärillä pyöriväksi tarinaksi. Dokumentit rakentuvat katsojaa silmiin tapittavien haastateltavien pitkistä monologeista. Kysymykset keskeyttävät puheen vain poikkeustapauksissa. Haastateltavien kertomuksille ei osoiteta keskinäistä arvojärjestystä.
    Tavaramerkiksi muodostunut tyyli hallitsee jo eläinten hautausmaiden pitäjistä kertovaa esikoisdokumenttia Gates of Heaven (1980). Morris luovuttaa kertojan roolin haastateltaville ja häivyttää itsensä näkymättömiin. Jäljelle jää hautausurakoitsijoiden näennäisen sisällötön puheen virta, jossa tarjotaan monenlaista vastausta siihen, mikä saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä.
    Morris onnistuu tavallisten ihmisten elämän monimuotoisuuden kuvaajana. Terävimmillään hän kuitenkin on istuttaessaan kameransa eteen haastateltavia, joiden todellisuuskäsitys ei nauti yleistä hyväksyntää. Sellaisia kuin holokaustin kieltämisessä sosiaalisen itsemurhan tehnyt teloitusvälinekspertti Fred Leuchter (Mr. Death, 1999) ja Vietnamin sodan varjon painama puolustusministeri Robert McNamara (Sodan oppitunnit, 2003).
    Tai kuolemansellissä istuva Randall Adams.

Morris tutustui Adamsiin toisen projektin yhteydessä 1980-luvun puolivälissä. Hänet oli tuomittu dallasilaisen poliisin murhasta surmasta alun perin epäillyn taparikollisen todistuksen perusteella.
    Adamsin tapausta tutkivassa Thin Blue Line -dokumentissa (1988) Morris istuttaa kameransa eteen syytetyn ja kaikki tuomioon puuttuneet oikeuskoneiston palaset. Murhayö kuvitetaan yhä uudestaan, eri asianosaisten versioiden mukaisesti.
    Salapoliisin logiikalla leikatusta dokumentista kasvaa typerryttävä oikeusmurhan ruumiinavaus. Todisteiden vyöryn vakuuttavuutta vankistaa se, ettei Morris ylevöitä itseään tuomariksi tai paisuta dokumenttiaan yleiseksi oikeusjärjestelmän kritiikiksi.
    Mr. Death on puolestaan loistelias kuvaus omahyväisyyden vääristämän historiankäsityksen ja yleisesti hyväksytyn totuuden välisestä ristiriidasta. Sodan oppitunnit on Oscarilla aateloitu kylmän sodan tilinpäätös, jossa ex-puolustusministerin puhetta kiinnostavampaa on lopulta se, mihin hän ei suostu vastaamaan: kysymyksiin henkilökohtaisesta vastuusta ja syyllisyyden tunteesta.
    Elokuvan historiaan Morris tulee kuitenkin jäämään Randall Adamsin tapaukseen syventymisen ansiosta. Thin Blue Linella oli aikanaan merkittävä rooli oikeudenkäynnissä, joka johti Adamsin vapauttamiseen.
    Melkoinen näyttö elokuvalta, joka ei mainosta itseään totuutena.

Matti Rämö
Kuva Nubar Alexanian

Errol Morrisin retrospektiivi esitetään DocPoint-festivaalilla 24.-28.1. Liput 6 e. HYY:n jäsenet voivat ostaa festivaalin sarjakortteja alennettuun hintaan HYY:n palvelutoimistosta. Pitkän ohjaajauransa aikana