19. tammikuuta 2007
Teksti:

Jo viime syyskuussa, hyvissä ajoin ennen eduskuntavaalien kampanjoinnin aloittamista, kolahti monen lehden sähköpostilaatikkoon railakas viesti. ”Eduskuntaan sukupolvivallankumous!” siinä julistettiin.
    Viestin olivat allekirjoittaneet seitsemän eduskuntapuolueen nuorisojärjestöjen puheenjohtajat. Vain Perussuomalaiset oli jätetty joukosta pois.
    Kannanotossaan puheenjohtajat lupasivat korjata vakavan vääristymän. Vuoden 2003 vaaleissa eduskuntaan valittiin vain kuusi alle 30-vuotiasta kansanedustajaa. Jos eduskunnan ikärakenne seuraisi koko aikuisväestön ikärakennetta, tulisi eduskunnassa olla 38 alle kolmikymppistä. Puheenjohtajat kirjoittivat pyrkivänsä ensi vaaleissa kahteenkymmeneen.
    Sellaiselta eduskunnalta voisi jo odottaa muutakin kuin pelkkää ymmärrystä esimerkiksi opiskelijoiden ahdinkoa kohtaan.

Useimmissa joukkoviestimissä nuorisojärjestöjen kannanotto katosi kannanottojen jatkuvaan virtaan. Siitä ei tehty numeroa juuri missään, eikä ihme. Kannanotossa ei nimittäin mainittu ainoatakaan syytä, jonka vuoksi vaaleissa kannattaisi äänestää nuorta ehdokasta. Sukupolvikonflikti haluttiin nostaa tapetille, mutta tulkintaa siitä, mikä sukupolvia oikeasti erottaa, ei tarjottu.
    Kuvastaisiko se nuorisojärjestöjen politiikkaa laajemminkin? Järjestöt puhuvat sukupolvista ja koettavat sloganeillaan houkutella uusia jäseniä. Eivätkö ne kuitenkaan uskalla todella haastaa vanhan kaartin valta- asemaa?
    Sukupolvien välinen juopa, jos sellainen on, ei kulje puoluelinjojen mukaan vaan halkoo puolueita. Ehkä nuorisojärjestöjen vaatimuksen sukupolvivallankumouksesta voisikin kääntää päälaelleen. Ne pitäisi itse panna vastaamaan nuorten heikosta vaalimenestyksestä.

Nuorisojärjestöillä olisi viime hallituskauden aikana ollut mahdollisuuksia kapinointiin. Aloitetaan ilmiselvällä esimerkillä: opintotuella.
    Opintorahakeskustelun luulisi aiheuttaneen katkeruutta ainakin hallituspuolueiden nuorisojärjestöissä. Hallitushan tuskin sylkäisi opiskelijoihin päin budjettia laadittaessa.
    Keskustanuorten puheenjohtaja Tuomo Puumala on asiasta hieman hämillään. Hänen mukaansa keskustassa nuoria kyllä kuunnellaan.
    ”Miksi se ei ole johtanut tekoihin, siihen minulla ei ole vastausta”, Puumala sanoo.
    Ei silti etteivätkö keskustanuoret olisi pikkuisen yrittäneet. Viime kesän puoluekokouksessa Oulussa noin sata nuorta marssi kokoussaliin suut kiinni teipattuina ja istui eturiviin. Samalla Puumala piti puhetta siitä, ettei nuoria kuunnella.
    ”Puheen kärki ei ollut suunnattu meidän puoluettamme kohtaan, vaan yleisemmin. Poliittisen päätöksenteon jatkuvuus kärsii, elleivät nuoret ole valmiita ottamaan valtaa”, Puumala kiirehtii tarkentamaan.
    Puumalan mukaan nuorten tuleminen mukaan päätöksentekoon on kaikkien, myös vanhojen ja keski-ikäisten, edun mukaista. Nuorten ei tarvitse ottaa valtaa, vaan enemmänkin kasvaa siihen.
    Siis vähän niin kuin opetella isojen poikien mielipiteet vai? Jos ajatellaan esimerkiksi tulevia eläkemenoja, jotka nykynuorten oletetaan maksavan, kuulostaa tällainen puhe, no, poliitikkomaiselta kiertelyltä.

Sukupolvieroa kierrellään myös muissa puolueissa. Pikainen soittokierros suurimpien poliittisten nuorisojärjestöjen puheenjohtajille paljastaa, ettei ristiriitaa emopuolueen kanssa myönnetä missään vahvaksi. Jos ongelmia on, ne ovat muiden puolueiden ongelmia.
    Vaikka nuorisojärjestöt ovat perinteisesti määritelleet itsensä ”piikiksi puolueen lihassa” tai ”puolueen omatunnoksi”, unohtuu omien eläkekaartilaisten piikittely kokonaan nyt, kun sukupolvivallankumouksen pitäisi alkaa.
    Miksi kummassa?
    Monessa puolueessa, esimerkiksi demareissa, sisäisistä kahnauksista ei ole ollut tapana huudella julkisesti.
    Demarinuorten puheenjohtajan Heta Välimäen mielestä puolueiden sisäisten ristiriitojen käsittely lehtien sivuilla ei ole tavoiteltavaa, vaikka ne ihmisiä kiinnostavatkin.
    ”Siinäkin tosin on ongelmansa. Julkisuutta saa kärkevillä, oman puolueen johtohenkilöitä arvostelevilla kannanotoilla, kun taas asiakysymyksissä palstatilaa ei heru”, Välimäki sanoo.
    Demarinuorilla on tästä kokemusta. Vuoden 2005 marraskuussa järjestön silloinen puheenjohtaja Petteri Oksa vaati julkisesti sisäministeri Kari Rajamäkeä eroamaan, ellei ministeri muuttaisi suhtautumistaan maahanmuuttajiin.
    Mielipide ylitti uutiskynnyksen suurimmissakin sanomalehdissä.
    Sen sijaan kun Demarinuoret viime vuonna julkaisi maahanmuuttopoliittisen ohjelmansa, ei sitä huomannut juuri kukaan. Ei, vaikka ohjelman vaatimus kiintiöpakolaisten määrän lisäämisestä on ristiriidassa esimerkiksi Rajamäen politiikan kanssa.
    Toinen vastaus siihen, miksi sukupolvieroa ei nosteta reilusti esiin, tulee Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtaja Tapio Laaksolta. Hän vieroksuu koko ajatusta siitä, että nuorten tulisi aina olla radikaaleja.
    ”Tärkeimmät konfliktilinjat ovat kuitenkin toisaalla”, hän sanoo.
    Kokoomusnuorten puheenjohtaja Tuomas Nurmela sentään tunnustaa yhden asian. Jokaisen puolueen, ehkä etenkin yksilöpuolue-kokoomuksen, vanhemman polven kansanedustajat eivät aina kanna samaa vastuuta tulevaisuudesta kuin nuoremmat kantaisivat.
    ”Nuoret ovat usein häviäjän asemassa, esimerkiksi kun puhutaan eläkkeiden taitetun indeksin korjaamisesta. Se maksaisi kymmenessä vuodessa sellaiset 3,5 miljardia. Samalla jätetään opintotuki korottamatta, vaikka se maksaisi samassa ajassa vain reilut 700 miljoonaa.”

Politiikantutkija Kari Paakkunainen uskoo, että nuorisojärjestöjen kannattaisi reilusti pitää nuorten eduista enemmän ääntä. Politikointi ja oman puolueen ikäkaartin hännystely saattavat karkottaa nuoret äänestäjät uurnilta.
    Paakkunainen työskentelee Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksella ja on tutkinut muun muassa nuorten poliittista vaikuttamista. Hän kertoo asennetutkimuksien osoittavan, että suuri osa nuorista mieltää sukupolviristiriidan olevan olemassa. He mieltävät etunsa vastakkaisiksi aiempien sukupolvien etujen kanssa.
    Syitä on helppo luetella. Päällimmäisinä Paakkunaisen mieleen tulevat pätkätyöläisten asema ja jo mainittu nuorten sukupolvien maksettavaksi kaatuva eläkepommi.
    ”Nuorisojärjestöt ovat tunnistaneet tämän uudenlaisen sukupolvitunnelman, mutta sen suhteen ei tehdä paljoakaan. Asian politisointi ja vanhemman sukupolven peliin haastaminen ovat kesken”, Paakkunainen sanoo.
    Hänen mukaansa joissain puolueissa vastakkainasettelua ei edes haluta tehdä. Osa nuorisoliitoista on ”herrahissejä”, joissa ei puolueiden sisällä politikoida.
    Oikeastaan nuorten kannattaisi Paakkunaisen mukaan varmistaa omat etunsa ja vallata jokin keskisuuri puolue.
    ”Vaikka mikä minä olen nuoria neuvomaan”, hän sanoo.

Nuorisojärjestöillä ei muutenkaan mene kehuttavasti.
    Opetusministeriö, joka myöntää järjestöille valtiontukea, seuraa myös niiden jäsenmäärän kehitystä. Lasku on ollut rajua 1970-luvulta lähtien.
     Nuorisojärjestöjen avustustoimikunnan pääsihteeri Tuomo Kurttila kertoo, että poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärät olivat huipussaan 1940-luvulla. Silloin järjestöjä perustettiin lisää. Toiminta oli vilkasta myös suurten ikäluokkien hallitsemilla 1960- ja 1970-luvuilla.
    Nyt jäsenmäärän lisäksi myös järjestöjen avustukset ovat laskeneet. Kun 1980- luvulla poliittiset järjestöt nielaisivat vielä yli 40 prosenttia nuorisojärjestöjen avustuspotista, saivat ne viime vuonna enää 24 prosenttia.
    Osuus on joka tapauksessa enemmän kuin mihin pelkkään jäsenmäärään nojaava jako oikeuttaisi.
    Kurttila sanoo, että jäsenmäärien laskuun on vaikuttanut myös poliittisen kulttuurin muutos. Jäsenkeskeinen vaikuttaminen on vähentynyt, ja nuoret kokevat monesti kansalaisjärjestökentän puoluepolitiikkaa mielekkäämmäksi vaikuttamisen areenaksi.
    ”Myös puolueiden nuorisojärjestöt ovat joutuneet muuttamaan toimintatapojaan sellaisiksi, että niissä luodaan enemmänkin vapaita tiloja poliittiselle toiminnalle kuin vain kokoustetaan. Se näkyy, kun lukee järjestöjen toimintaohjelmia.”
    Pari järjestöä onkin onnistunut kääntämään laskevan trendin. Vihreät nuoret ja opiskelijat kasvattaa jäsenmääräänsä joka vuosi, vaikka on yhä reilulla 800 jäsenellään järjestökentän höyhensarjalainen. Myös Vasemmistonuoret on onnistunut taittamaan jäsenmääränsä laskun.

Vasemmistonuorten puheenjohtajalla Jussi Saramolla on järjestön menestykselle selkeä syy. Hänen mukaansa Vasemmistonuoret on puoluekentän nuorisojärjestöistä ainoa, joka näkyy kaduilla.
    Näkyvyys ja yhteys kansalaisjärjestöihin on varmasti tärkeää, muttei riitä selittämään kasvua. Tutkija Paakkunaisen mukaan Vasemmistonuoria ja vihreitä nuoria yhdistää suorapuheinen suhtautuminen emopuolueeseen. Ristiriitoja ei enää peitellä.
    Joskus se tietenkin johtaa kahnauksiin.
    Vasemmistoliiton viime puoluekokouksessa Vasemmistonuoret halusi puolueohjelmaan turkistarhausta vastustavan kannan. Puolueen vanhoille jäärille tämä ei käynyt. Pitkään kokoukseen väsyneet edustajat käytiin kiskomassa kuppilan puolelta äänestämään, ja vanha kaarti voitti muutamalla äänellä.
    ”Ympäristöasiat ovat aiheuttaneet hankausta, mutta lasken meidän ansioksemme muun muassa sen, että puolueella on kielteinen kanta ydinvoimaan”, sanoo Saramo.

Vasemmiston ja vihreiden menestys perustuu myös asenneilmaston muutoksen. Paakkunaisen mukaan perinteisen vasemmisto-oikeisto- akselin oheen on nuorten asenteissa muodostunut vastakkainasettelu liberaalin järjestyksen ajatusten ja sosiaalivihreän maailmankuvan välillä.
    Paitsi vihreät ja vasemmisto, myös Kokoomusnuoret ovat onnistuneet hyödyntämään muutosta. Sen kannattajat vaativat järjestöltä kovia kantoja muun muassa verotuksesta ja puolustuspolitiikasta. Kokoomusnuoret ovatkin emopuoluettaan selväsanaisempia Nato-kannassaan ja ovat ehdottaneet muun muassa tasaverotyöryhmän perustamista.
    ”Ehkä kepu ja demarit ovat meitä vahvemmin puolueen lieassa”, arvelee Kokoomusnuorten puheenjohtaja Tuomas Nurmela.
    ”Oikeisto ja vasemmistovihreät ovat selvästi onnistuneet parhaiten hyödyntämään nuorison uuden poliittisen heräämisen.”

Avoimuus, sähäkkyys, yhteys kansalaisjärjestökenttään ja puoluepolitikoinnin jättäminen sivummalle. Siinä yksi resepti, jolla nuorisojärjestö voi houkutella nuoria takaisin puoluepolitiikkaan.
    Eikä törmäyksiä oman puolueen mummojen ja vaarien kanssa kannattaisi pyrkiä ehdoin tahdoin välttämään. Ehkä kahnauksia pitäisi ajatella hyvinä cv-merkintöinä, ei kolhuina nuoren poliitikon teflon-pinnassa.
    Mutta mitä voisi odottaa eduskunnalta, jossa olisi enemmän nuoria edustajia?
    Esimerkiksi sellaiset rampana syntyneet lait kuten uusi tekijänoikeuslaki saatettaisiin jättää laatimatta.
    Kun tekijänoikeuslain muutosta vuonna 2005 käsiteltiin eduskunnassa, asettuivat kaikkien eduskuntapuolueiden nuorisojärjestöt hallituksen esitystä vastaan.
    Kannanotot aiheuttivat pahaa verta monessa puolueessa. Eduskuntakeskustelussa ikäryhmästereotypiat kaivettiin esiin. Muun muassa vihreiden Erkki Pulliainen kutsui lain vastustajia nörteiksi.
    Sellaisilla lausunnoilla lakimuutoksesta tehtiin sukupolvikysymys, halusivat osapuolet sitä tai eivät.
    Lakiesitys meni läpi selvin luvuin: 121 puolesta, 34 vastaan, 44 poissa.
    Parikymmentä nuorta lisää ei olisi pystynyt kaatamaan lakia, mutta ainakin he olisivat voineet vaikuttaa siihen, että salissa olisi kuultu hiukan toisenlaisia puheenvuoroja.

Ville Seuri Kuvat veikko Somerpuro

Nuorten ehdokkaiden osuus kasvanut hieman

Nuorten, alle 30-vuotiaiden eduskuntavaaliehdokkaiden osuus kaikista ehdokkaista on kasvanut viime vaaleista lähes kaikissa puolueissa. Eniten nuorten ehdokkaiden osuus on kasvanut vihreissä ja Suomen kommunistisessa puolueessa: vihreissä noin kahdeksan ja SKP:ssa noin seitsemän prosenttiyksikköä.
    Nuorten ehdokkaiden osuus näyttää tippuvan hienoisesti vain keskustan ja kristillisdemokraattien listoilla. Keskustalla lasku on reilut kaksi prosenttiyksikköä ja kristillisdemokraateilla prosenttiyksikön luokkaa.
    Yhteensä maaliskuun vaaleihin on asettunut ehdolle 174 nuorta ehdokasta. Keväällä 2003 vastaava luku oli 159. Puolueiden ilmoituksiin perustuvat tiedot eivät ole lopullisia, sillä ehdokasasettelu päättyy 6. helmikuuta. Ehdokaslistat on kuitenkin jo valtaosin täytetty.

”Suurin syy lisäykseen on varmaan vihreiden nuorten ja opiskelijoiden järjestön Vinon kasvu ja sen toiminnan ammattimaistuminen. Vinon jäsenmäärä on liki kolminkertaistunut vuoden 2002 jälkeen”, sanoo vihreiden puoluesihteeri Ari Heikkinen.
    Myös SKP:n puheenjohtaja Yrjö Hakanen pistää kasvun puolueen nuorisojärjestöjen piikkiin.
    ”Nuorisosiipi on ollut aktiivisempi kuin edellisten eduskuntavaalien alla. Puolueeseen on myös viime vuosina liittynyt enemmän nuoria kuin vielä jokin aika sitten”, Hakanen sanoo.
    Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen ei ole nuorten osuuden laskusta moksiskaan.
    ”Meillä on varteenotettavia ehdokkaita, jotka menevät läpi. Tavoite on saada eduskuntaan viidestä seitsemään alle 30-vuotiasta”, Korhonen vakuuttaa.
    Tavoite kuulostaa hulppealta: viime vaaleissa eduskuntaan valittiin yhteensä kuusi alle kolmekymmentävuotiasta ehdokasta.
    ”Ongelmana on ollut nimenomaan ollut nuorten läpi meneminen. Nyt tavoitteena on keskittää ääniä”, Korhonen sanoo.

Kasvusta huolimatta nuorten osuus ehdokaslistoilla on edelleen vähäinen monissa puolueissa.
    Vihreissä ja SKP:ssa nuoria on eniten, molemmissa noin joka neljäs eduskuntaan pyrkivä on alle 30-vuotias. Pienin nuorten osuus on kristillisdemokraattien ja kokoomuksen listoilla: 11 ja 12 prosenttia. Hallituspuoleista keskustalla ja SDP:lla nuoria on listoilla vain pari prosenttia enemmän.
    ”Tietysti listat laaditaan aina niin, että kaikki ihmisryhmät olisivat edustettuina, mutta ehkä se painotus menee sinne, mistä perinteisimmät äänestäjät löytyvät”, arvioi tutkija Ville Pitkänen Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksesta.
    ”Suomessa äänestäjien keski-ikä on maailman vertailussa korkea. SDP:n ja keskustan kaltaisten perinteisten puolueiden vankin kannatus löytyy vanhemmasta porukasta.”

Matti Rämö

Alle 30- vuotiaat ehdokkaat Helsingin vaalipiirissä

Kansallinen kokoomus
Lotta Backlund, 26, opiskelija, stand-up-koomikko
Tuomas Nurmela, 25, Kokoomusnuorten puheenjohtaja
Aleksi Valavuori, 28, urheilujohtaja, manageri

Liberaalit (sit.)
Mikko Rauhala, 29, tietotekniikka-asiantuntija

Perussuomalaiset
Johanna Rossi, 28, teknologiakonsultti
Antti Valpas, 28, projektikoordinaattori, Perussuomalaisten nuorten toiminnanjohtaja

Ruotsalainen kansanpuolue
Charlotte Granberg-Haakana, 28, VTM, Svenska Kvinnoförbundetin varapuheenjohtaja
Andreas Hamberg, 24, opiskelija
Mats Löfström, 23, opiskelija, Svensk Ungdomin järjestösihteeri
Johanna Sandberg, 25, opiskelija
Antonia Wulff, 21, opiskelija

Suomen keskusta
Alisha Hasan, 18, abiturientti, yrittäjä
Katri Savela, 22, opiskelija

Suomen kommunistinen puolue
Irene Grönroos, 20, opiskelija
Sanna Hongisto, 23, reseptionisti
Jussi-Petteri Lappi, 24, posteljooni-talonmies
Linda Wallgren, 19, opiskelija

Suomen kristillisdemokraatit
Markku Holmi, 29, fysioterapeutti
Jussi Rantala, 25, opiskelija

Suomen sosiali-demokraattinen puolue
Juha Beurling, 26, VTM, kansanedustajan avustaja
Anna Mäenpää, 24, viestinnän suunnittelija
Mirka Oksa, 28, lähihoitaja, sosionomi
Heta Välimäki, 25, opiskelija, Demarinuorten puheenjohtaja

Vasemmistoliitto
Pekka Buttler, 29, valtiotieteiden opiskelija, yrittäjä
Miina Kajos, 29, biologi, opiskelijasihteeri
Alina Mänttäri, 23, HuK, opiskelija
Juhani Saari, 21, opiskelija
Jaakko Vasankari, 25, baarimestari, pätkätyöläinen
Anna Tammisto, 22, opiskelija, järjestötyöntekijä

Vihreä liitto
Heikki Korpela, 26, tietotekniikka-asiantuntija
Tapio Laakso, 25, opiskelija, Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtaja
Mari Puoskari, 26, DI, kaupunginvaltuutettu

*(tilanne tammikuun puolivälissä)