19. tammikuuta 2007
Teksti:

Olo on kotoisa. Puiset sälekaihtimet sulkevat tammikuun kalpean valon ulos, sisällä tuoksuu vasta tippunut kahvi. Ville Tietäväinen, 36, astelee sukkasillaan sohvanurkkaukseen ja kehottaa kohteliaasti maistamaan Domino-keksejä.
    Karhupuiston vieressä Helsingin Kalliossa sijaitseva kolmen miehen työhuone on yllättävän siisti: Kirjat on nostettu hyllyille, kuvat kehystetty seinille. Tussit, liidut, lyijykynät ja siveltimet makaavat siisteissä kasoissa. Luulisi niiden olevan edes vähän sekaisin Tietäväisen kuvitustöiden jäljiltä.
    Tarkka mies, näemmä.
    Hieman toisenlaista tarkkuutta Tietäväinen tarvitsee työn alla olevan sarjakuva-albumin käsikirjoittamisessa. Aihe on mitä monisyisin ja taatusti kiistanalainen.
    ”Sarjakuva kertoo siitä, mitä afrikkalainen siirtolainen lähtee Euroopasta etsimään. Siitä, miten hän pystyy säilyttämään identiteettinsä, kun löytää sellaisen Euroopan, jota ei voinut nähdä satelliittikanavilta”, Tietäväinen kuvailee verkkaan.
    Tarina sijoittuu osin Etelä-Espanjan Almeriaan, auringon paahtamalle alueelle, josta on tullut Euroopan yhteinen vihannes- ja hedelmäplantaasi. Almerian kasvihuoneiden satoa – tomaatteja, paprikaa, kurkkua, kesäkurpitsaa – syödään tälläkin hetkellä suomalaisissa ruokapöydissä.
    Mutta aurinko ja kasvihuoneet eivät yksin riitä tuottamaan halpoja kasviksia.
    ”Siellä tehdään töitä ympäristön ja ihmisten elämän kustannuksella”, sanoo Tietäväinen.
    Eikä sano turhaan. Tietäväinen on nähnyt, mistä puhuu.

Palataan hetkeksi tammikuiseen Pariisin vuonna 2001. Ville Tietäväinen osallistuu suomalaisten sarjakuvantekijöiden BD@fi -näyttelyyn, joka on esillä Suomen Ranskan-instituutissa. Kesken avajaishumun Tietäväinen livahtaa kaupungille.
    Palais Garnier -oopperaa ympäröivien design-putiikkien edessä hän näkee keski- ikäisen, nuhjuiseen pukuun sonnustautuneen pohjoisafrikkalaisen miehen. Mies kaupittelee turisteille tahmaukkoja, niitä leluja, jotka pikku hiljaa, raaja kerrallaan laskeutuvat ikkunapintaa pitkin maahan.
    ”Ajattelin, että jumalauta, ei tuollaisia ole enää olemassakaan. Ja miten loppuun kulutettu, toivonsa menettänyt se kaveri oli”, Tietäväinen kertoo.
    Hän alkoi kehitellä mielessään miehen tarinaa.
    ”En tiennyt siirtolaiskysymyksestä juuri mitään. Mediassa paperittomat siirtolaiset käsitettiin lähinnä ongelmaksi meille.”
    Lisätietoa etsiessään Tietäväinen törmäsi tutkija Marko Juntusen väitöskirjaan, joka käsittelee Marokon ja Espanjan välistä laitonta siirtolaisuutta ja ihmissalakuljetusta rajojen yli.
    Tietäväinen otti Juntuseen yhteyttä ja pyysi tätä oppaaksi Marokkoon ja Espanjaan. Hän maksaisi molempien matkat omasta pussistaan. Reissu olisi taustatyötä tulevalle sarjakuvalle.
    Juntunen mietti päivän ja ilmoitti sitten lähtevänsä mukaan.

Tietäväinen ja Juntunen kävivät Almerian kasvihuonealueella ensi kerran kesäkuussa 2005. Peitemuovien sokkelossa he tapasivat tomaattiviljelmien laittomia afrikkalaisia työläisiä, jotka asuivat jätteistä kyhätyissä hökkeleissä ja keittivät lannoitteiden värjäämää kasteluvettä juoma- ja kylpyvedekseen.
    Almeria oli vielä 1970-luvun lopulla yksi Euroopan köyhimmistä paikoista. Hedelmien ja vihannesten viljely alkoi 1980-luvun puolivälissä, jolloin viljelijät pääsivät nauttimaan EU:n maataloustuista. Almeria oli vihdoin löytänyt kasvihuoneista kuivaan maaperäänsä sopivan elinkeinon. Sittemmin bisnes on laajentunut ja koventunut.
    ”Oli järkytys nähdä, minkälaisia taloudellisesti kukoistavia paikkoja Euroopassa on”, Tietäväinen sanoo.
    Eurooppalaisen ravinnontuotannon todellisuus sai miehet kirjoittamaan aiheesta artikkelin Kuukausiliitteeseen.
    Myös Tietäväisen sarjakuva alkoi hahmottua.
    Matkan ensimmäisellä etapilla Marokossa Tietäväinen ja Juntunen istuivat iltaa pensionaatissa. Tietäväinen innostui kertomaan sarjakuva-albumin aukeamasuunnittelusta.
    ”Ville piti melkein kaksituntisen taukoamattoman puheen siitä, minkälaisella kuvalla aukeaman pitää alkaa ja millainen tarinallinen kokonaisuus siihen voidaan upottaa”, Juntunen muistelee.
    Espanjan puolella Tietäväinen mietti jo sitä, minkälaisella öljyliidulla kuivien kukkuloiden kuivat pensaat voisi paperille töpöttää.
    Nyt käsikirjoitusvaiheessa Tietäväinen saattaa pirauttaa Juntuselle kysyäkseen tämän mielipidettä päähenkilönsä tunteista: miten afrikkalaissiirtolainen suhtautuisi veren näkemiseen tai miten tämä vitsailisi?
    Huolimatta pyrkimyksestä autenttisuuteen, sarjakuvasta tulee puhdasta fiktiota.
    ”Haluan tehdä hyvän tarinan enkä yhteiskuntapoliittista pamflettia. Vaikka on selvää, että kun seuraa päähenkilöni kaltaista altavastaajahahmoa, on hänen puolellaan.”

Siis yhtä aikaa poliittisesti kantaaottava ja viihdyttävä sarjakuva afrikkalaisesta siirtolaisuudesta. Sellainen, joka saa ihmiset reagoimaan ”muttei puhdistumaan niin, että kun on pari nenäliinaa kuluttanut, ei asia enää vaivaisi”.
    Ei mikään vaatimaton tavoite.
    Vaatimaton ei tosin ollut Tietäväisen edellinenkään sarjakuva-albumi Linnut ja meret (2003). Hongkongiin sijoittuvassa tarinassa limittyy nuoren parin kamppailu suvun ja yhteiskunnan asettamia vaatimuksia vastaan ja vietnamilaisen pakolaisperheen kohtalo viranomaisten mielivallan alla.
    Linnut ja meret keräsi kehuja kriitikoilta ja sai graafisten suunnittelijoiden Kultahuippu- palkinnon sekä arvostelijain liiton Kritiikin kannukset -tunnustuspalkinnon taiteellisesta läpimurrosta.
    Sarjakuva lienee miehen intohimo.
    Päinvastoin, sanoo Tietäväinen. Hän kertoo lukevansa hyvin vähän sarjakuvia.
    ”Olen valinnut sarjakuvan taidemuodoksi, koska se on minulle mahdollinen. Mielellään tekisin aiheesta elokuvankin. Siihen vaan on vaikea saada rahoitusta.”
    Jonkinlaista lukkarinrakkautta Tietäväinen selvästi sarjakuvaa kohtaan kuitenkin tuntee. Häntä harmittaa, ettei taidemuodon mahdollisuuksia nähdä.
    ”Suurin osa sarjakuvanimikkeen alla julkaistuista teoksista on aikamoista ryönää.”
    Silti hän itse tekee monikymmensivuista, neliväristä sarjakuva-albumia.
    ”Tuskaa siinä on paljon, ja helvetisti työtä. Piirtää 1 500 kuvaa, joiden täytyy luoda tarina. Ei siinä ole mitään järkeä.”

Ville Tietäväinen on rauhallisen oloinen mies. Hän istuu sohvalla lähes liikkumatta, sanat putoilevat yksitellen. Työssään Tietäväinen tarvitsee kuitenkin vaihtelua.
    Vaikka hän saa työstää sarjakuvaansa ruhtinaallisen viisivuotisen apurahan turvin, jatkaa hän myös muiden töiden tekoa: graafista suunnittelua yrityksille ja lehtikuvituksia muun muassa Helsingin Sanomille ja Yliopisto-lehteen.
    Näyttää pyyhkivän hyvin.
    ”Menestys on todellakin vähän kyseenalaista”, Tietäväinen protestoi ja muistuttaa saaneensa myös kriittisiä arvioita töistään. Edellisestä sarjakuva-albumistaan hän laskee tienanneensa miinusmerkkistä tuntipalkkaa.
    Tietäväinen on puheissaan vaatimaton ärsyttävyyteen asti – tai sitten kyse on itsekriittisyydestä. Hän mainitsee useaan otteeseen, etteivät saavutukset nyt niin kummoisia ole. Samalla hän vaikuttaa äärimmäisen kunnianhimoiselta.
    Miten tie kuvittajaksi kävi?

Tietäväinen vietti lapsuutensa vehreässä Espoossa. Itsekriittisyys näkyi jo tuolloin.
    ”En halunnut äidin säästävän piirustuksiani, ne olivat mielestäni kaikki täyttä paskaa.”
    Kouluaikana kuvien piirtäminen rajoittui oppikirjatöherryksiin. Rivot kuvat ruotsinkirjassa olivat perisuomalaista varhaisteinin hauskanpitoa.
    ”Siihen aikaan uskoin, että minusta tulee ekonomi. En tosin tiennyt ollenkaan, mitä ekonomi tekee, vaikka vanhempani edustivatkin ammattikuntaa. Itse asiassa juuri vanhempani sanoivat, että älä nyt ainakaan ekonomiksi rupea.”
    Siispä Tietäväinen hankkiutui lukion jälkeen Teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan arkkitehdiksi. Vuonna 1990 arkkitehtiopiskelijoiden harjoittelu- ja työmarkkinat olivat heikot vastapuhjenneen laman takia.
    ”Kuvitukset olivat ensimmäinen ajopuun runko, johon tartuin. Ajattelin, että kuka tahansa osaa kuvittaa, ja aloin tarjota töitäni lehtiin.”
    Ensimmäisiä Tietäväisen kuvituksia julkaistiin muun muassa Ylioppilaslehdessä.

Ville Tietäväinen asuu yhä Espoossa yhdessä avovaimonsa Hannan ja puolitoistavuotiaan tyttärensä Ainon kanssa.
    ”Tytär vie kaiken vapaa-ajan. On vähän huono omatunto, kun ei oikein mitenkään ehdi kehittää itseään tai ylläpitää kuntoaan tai edes olla sosiaalinen.”
    Asiakastapaamisiakin Tietäväinen välttelee, koska haluaa käyttää sen ajan töiden tekoon. Sähköposti on tehokkain yhteydenpitoväline.
    ”Joskus mietin, mitä asiakkaat kuvittelevat minusta? Että olen vain bittivirtaa?”
    Bittivirta tuskin olisi yhtä moni-ilmeinen kuin Tietäväisen työt.
    ”Kun taiteilijalle on ehdoton edellytys, että kädenjälki tunnistetaan, käyttötaiteilijalle on ammatillisesti huono juttu, jos maalaa itseään nurkkaan tekemällä kaiken yhdellä tavalla. Varsinkin pienessä maassa profiloituu äkkiä yksi-ilmeiseksi.”
    Sarjakuvantekijänä Tietäväinen pitää itseään taiteilijana, kuvittajana taas käyttötaiteilijana. Kummassakin roolissa hänellä on halu välittää ajatuksia ja tulla ymmärretyksi.
    ”Pääsen visuaalisesti kertomaan mielipiteitäni lehtikuvituksissakin, kunhan kuva tukee artikkelin sanomaa. Jos kuvan viesti menee suurimmalta osalta yli hilseen, ei kyse ole visuaalisesta viestinnästä. Toisaalta kuvan pitää haastaa lukija painimaan asian kanssa, saada hänet oivaltamaan jotakin. Silloin viesti jää paremmin mieleen.”

Tietäväinen harjoittelee erilaisia tekniikoita tilaustöissään. Työn alla olevan sarjakuva- albumin tyyliä hän kokeili jo viime kesänä eräässä lehtikuvituksessa.
    Tulevana kesänä edessä on vihdoin kuvakäsikirjoituksen tekeminen, ja sitten työläs piirustusvaihe. Kunhan saisi ensin tarinan kokoon.
    ”Vaikeutta lisää se, että koko ajan tietää aiheesta enemmän. En usko, että tekee pitkään aikaan mieli mennä Espanjaan. Nyt täytyy antaa tilaa omalle mielikuvitukselle”, Tietäväinen pohdiskelee.
    Jos kaikki menee nappiin, sarjakuva-albumi julkaistaan kolmen-neljän vuoden päästä. Mitä siitä silloin ajatellaan? Koskettaako onneaan etsivän afrikkalaisen kohtalo vielä? Onko siirtolaisongelmaan Euroopan rajoilla jo turruttu?
    ”Pelkään sitä, mutta samalla tiedän, että aihe yhä ajankohtainen. Kun tarinassa kuvataan asiaa yksilön kautta, ihmiset ehkä voivat kiinnostua siitä helpommin.”
    Vaikka Tietäväinen ei halua tehdä sarjakuvastaan pamflettia, vääryyden esiintuominen taiteen avulla kuulostaa perin poliittiselta. Varsinkin kun taiteilija kuvailee itseään maailmanparantajaksi.
    ”Maailmanparantaminen on ehkä illuusio, jonka yritän säilyttää. Ollakseen maailmanparantaja pitäisi olla paljon aktiivisempi keskustelija, omistaa koko elämänsä jonkin asian parantamiseen”, Tietäväinen toppuuttelee.
    ”Mutta ei siitä ainakaan ole haittaa, että antaa sarjakuvan kautta ihmisille mahdollisuuden nähdä toisenlainen todellisuus.”

Milka Sauvala
Kuvat Satu Haavisto