19. tammikuuta 2007
Teksti:

Ehdottaisin sopimusta. Sellaista, jossa nuoret päättäisivät mennä eduskuntaan. Siis kerta kaikkiaan päättäisivät ja sitten menisivät.
    Olisi nimittäin hienoa, jos tänä vuonna ei kävisi samoin kuin maaliskuussa 2003. Silloin läpi pääsi vain kuusi alle 30-vuotiasta ehdokasta, ja jos eduskunta olisi pienoisotos koko Suomen täysikäisestä väestöstä, olisi paikkaluvun pitänyt olla lähempänä neljääkymmentä.
    Vaan eihän eduskunta mikään Suomen pienoismalli ole. Kansalla on aina ollut tapana luottaa itseään koulutetumpiin ja varakkaampiin.
    Mutta miksi ihmeessä vanhempiin?

Kyse ei ole luottamisesta. Nuoret eivät yksinkertaisesti äänestä, ja siksi eduskunnan ikäjakauma vinoutuu. Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen laskeskeleekin Perässähiihtäjä-blogissaan, että jo tulevissa eduskuntavaaleissa enemmistö äänestäjistä voi olla yli 50-vuotiaita.
    Se on muuten ennätys, noin maailman mittakaavassa.
    Yksi syy nuorten vaalipassiivisuuteen on ikäluokkien erilainen käsitys politiikasta.
    Nuorille politiikka ei ole vain äänestämistä, vaan vaikuttamista kaikessa toiminnassa. Jos halutaan parantaa vammautuneiden oloja, ryhdytään apua tarvitsevan avustajaksi: työnnellään pyörätuolia, ennemmin kuin vertaillaan vammaispoliittisia asiakirjoja.
    Tämän lehden sivuilla 10-13 pohditaan kuitenkin myös toisenlaisia passiivisuuden taustoja. Toimittaja Ville Seuri kysyy, onko syy nuorten vähäiseen äänestämiseen oikeastaan nuorissa itsessään.
    Nuorten ehdokkaiden määrä on kasvanut, mutta poliittiset nuorisojärjestöt eivät ole onnistuneet herättelemään haastamalla vanhempiaan. Ne eivät ole saaneet nuorten joukkoja kiinnostumaan perinteisestä politiikasta edes nostamalla esiin monia nuoria yhdistäviä opintotuki- tai työllisyyskysymyksiä.
    Jutussa kysytään, tungetaanko puolueiden nuorten riveistä herrahissiin sellaisella tarmolla, ettei vanhoja patuja uskalleta matkalla suututtaa.
    Väite on aika ikävä, ja jos se pitää paikkansa, pitäisi nuorisopoliitikkoja hävettää. Elleivät he esitä kantojaan rohkeasti, eivät samalle ikäluokalle tärkeät kysymykset näyttäydy vaalien alla oikeina vaihtoehtoina. Silloin on myös turha miettiä, mikseivät nuoret viitsi äänestää.

Voi tietenkin sanoa, ettei nuorten perinteisen poliittisen osallistumisen tulisi olla itseisarvo. Vaikuttaa voi niin monin tavoin muutenkin. Esimerkiksi tarmokkaat kansalaisjärjestöt onnistuvat nostamaan tärkeitä kysymyksiä poliittiseen keskusteluun usein puolueita tehokkaammin.
    Toistaiseksi lait kuitenkin säädetään eduskunnassa, ja siksi nuorten tulisi tuoda kantansa esille myös siellä.
    Kannat nimittäin todella eroavat vanhempien mielipiteistä. Politiikantutkijoilta kysyttäessä jopa reilusti. Nuoria kiinnostavat ennen muuta pätkätöiden ehdot, eläkepolitiikan oikeudenmukaisuus ja, yllätys yllätys, opintososiaaliset edut.
    Näistä kysymyksistä – siis myös opintotuesta – päätettäisiin melko varmasti eri tavalla, mikäli nuoret äänestäisivät ja eduskunnan ikäjakauma olisi tuloksena toisenlainen.

Mutta takaisin sopimukseen. Ne jotka kannattavat asiaa, voivat kääntää tämän lehden sivulle 12. Sinne on koottu lista helsinkiläisistä alle kolmekymppisistä ehdokkaista. Valinnan varaa on ihan joka suunnalta, ja näissä vaaleissa jopa hiukan enemmän kuin vuonna 2003. Sitten vaan uurnalle.
    Sen ikäjakauman voi nimittäin muuttaa.

Elina Kervinen