Hörhöilyn ja niin kutsutun rajatiedon inhoajat jaksavat aina muistuttaa, että ufot, horoskoopit, enneunet tai maya-sivilisaatioiden salattu viisaus ovat humpuukia.
Se, että tuo kaikki on epätieteellistä ja paikkaansa pitämätöntä on kuitenkin pientä verrattuna siihen, kuinka tyylitöntä ja tolkuttoman epäcoolia se on.
Rajatietoa sivuavista teemoista tulee helposti mieleen hiuksensa värjännyt ja omasta äänestään pitävä vanhempi nainen, joka tylsistyttää sukupäivällisillä – tai mikä pahempaa – filosofian massaluennolla kaikki muut itsevarmoilla ja taatusti sekavilla miniesitelmillään. Rajatietoraijat, kuten tuttavani heitä nimitti.
Ei tarvitse olla skeptikko halveksuakseen tätä kaikkea, tarvitsee olla vain hieman tarkka tyylistä.
Kunnes saapuu Daniel Pinchbeck. Hän on kaikkea, mitä hörhöt eivät juuri koskaan ole: henkevä, sivistynyt, hyvä kirjoittamaan, mukava, fiksu, rauhallinen, argumentoiva ja ennen kaikkea kohtuullisen tyylitietoinen.
Wiredia, Rolling Stonea ja New York Times Magazinea avustaneen Pinchbeckin ensimmäisessä kirjassa Breaking Open the Head (2002) arvostettu journalisti tekee hyvin taustoitettuja tutkimusmatkoja nykyshamanismiin esimerkiksi Gabonissa ja Meksikossa. Hän kokeilee mitä erilaisimpia psykedeelisiä aineita niiden alkuperäisissä, usein uskonnollisissa käyttökonteksteissa. Erityistä sympatiaa kirjailijalta saavat osakseen salvia ja iboga.
Matkakuvauksista syntyy kasvutarina, jossa newyorkilaisen kulttuuriperheen kasvatti, ateistinen skeptikko Pinchbeck alkaa kokemustensa perusteella vakuuttua länsimaisen materialistis-rationalistis-sekularistisen maailmankuvan puutteellisuudesta.
Hänestä tulee hörhö, mutta toisenlainen hörhö. Pinchbeckin kohdalla on puhuttu ”uudesta psykedeliasta”, sofistikoituneemmasta ja leppoisemmasta kuin hippiaikojen häröily.
Breaking Open the Head sai suhteellisen hyvän vastaanoton aina New York Times Book Review`sta Suomen uskontotieteelliseen verkkolehteen. Omista huumekokemuksista on vaikea kirjoittaa tylsistyttämättä muita, mutta Pinchbeck onnistui olemaan kiinnostava.
Toisessa kirjassaan 2012 Pinchbeckin kerronta on vaikeampaa. Teos on paksumpi, metafyysisempi, radikaalimpi, ja se on saanut paljon varautuneemman vastaanoton.
Pinchbeck uskoo, että vuonna 2012 olemme lähellä ihmiskunnan tietoisuuden suurta muutosta. Tarkka mullistuksen päivä, 21.12.2012, on peräisin maya-ajanlaskusta, ja monet muutkin ovat arvelleet silloin tapahtuvan jotain erityistä.
Pinchbeck kertoo myös kuulleensa brasilialaiseen uskonnolliseen seremoniaan osallistuessaan – psykedeelisen viidakkojuoman vaikutuksen alaisena – mesoamerikkalaisen jumalhahmon Quetzalcoatlin kertovan hänelle tulevaisuudesta. 2012 ei tosin tyydy pelkkiin näkyihin, psykedeliaan tai vanhoihin uskontoihin. Teoksessa pohditaan pitkään myös ufosieppauksia ja viljaympyröitä. Jälkimmäiset on Pinchbeckin mukaan pantu liian helposti pilailijoiden tiliin.
Näyttää siltä, että kun rajatietoaiheisiin kerran tartutaan, häipyvät rajat helposti kokonaan. Alan kirjailijoiden on vaikea keksiä perusteluja sille, miksi yksi hörhöys olisi hyväksyttävää mutta toinen ei. Tieteeseen kun ei voi oikein kesken kaiken turvautua.
On kiinnostavaa huomata, miten huumehörhöily on jotenkin tyylikkäämpää kuin rajatietohörhöily. Lyyrikko, tiedemies tai yritysjohtaja, joka kertoo psykedeelisten aineiden inspiroivasta vaikutuksesta, saa vain lisää uskottavuutta.
Pinchbeckin uuden kirjan vastaanotto ja tuomio cooliudesta jää nähtäväksi. Auttaakohan tyylikkyydestä kiinnipitämistä, että takakannessa teosta kehuu itse Sting?
Epäilen. Tästä huolimatta lienee osoitettu, että hörhöily voi olla coolia. Ja jos se, niin mikä muu? Kirjallisuusohjelmat? Seksiaiheinen huumori? Scifiromaanit? Suomalaiset tv-dokumentit?
Kyösti Niemelä
Kuva Herwig Maurer
Daniel Pinchbeck: 2012: The Return of Quetzalcoatl. Tarcher/Penguin. 408 sivua.
