Brittiläinen Jeanette Winterson (s. 1959) otti paikkansa kotimaansa kirjallisella kentällä jo vuonna 1985. Tuolloin julkaistiin hänen esikoisensa Oranges Are Not the Only Fruit, joka on kuvaus kirjailijan lapsuudesta ja lesboidentiteetin varhaisesta muotoutumisesta.
Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Winterson kiinnostaa myös Suomessa. Bazar Kustannus suomensi vuonna 2004 romaanin Majakanvartija ja nyt Tammi julkaisee Myytti-sarjassaan Wintersonin uusimman kirjan Painon.
Paino on sekä romaani että omaelämäkerrallinen essee. Teoksessa Winterson kertoo Atlaksen ja Herakleen myyttisen tarinan uudelleen. Hän käyttää vastapainona muinaisille jumalille geologiasta ja avaruustutkimuksesta lainattua kieltä ja – kuten Wintersonille on tyypillistä – omaa henkilöhistoriaansa.
Alkuperäisessä myytissä Atlaksen hartioille on asetettu taivaankannen taakka rangaistuksena sotatappiosta. Atlas ja Herakles huijaavat vuorotellen toisiaan kantamaan tätä painavaa lastia ja peli päättyy Atlaksen kannalta huonosti.
Wintersonin kertomuksen pääosassa on juuri kosmoksen ja tekojensa painoa kantava Atlas. Sivuosaa näyttelee Herakles, joka onnistuu pitkään välttämään kaikenlaista painavaa, kuten ajatuksia.
Painon Herakles on ovela mutta aivoton lihaskimppu, joka vertautuu ajattelusta kieltäytymisessään tosi-tv:n katsojiin. Herakles on juoruileva, sovinistinen macho, jonka pää on tyhjä ajatuksista mutta täynnä itsekehua.
Huumori ei valitettavasti ole Wintersonin vahvin laji. Siksi Herakleen tyylittely koomiseksi hahmoksi on välillä vaivaannuttavaa. Atlas sen sijaan edustaa onnistuneesti ihmiskunnan kaipuuta toisaalle. Hahmon kautta Winterson kysyy, voiko elämän suunnan muuttaa. Mitä valintoja on mahdollista tehdä? Mikä meidät pitää tiellä, jonka kohtalo tai sattuma on valinnut?
Winterson on uransa aikana tehnyt itsensä paljastamisesta lähes taidetta.
Kirjailijasta ei liene kirjoitettu artikkelia, jossa ei mainittaisi hänen adoptiotaan helluntailaiseen perheeseen ja kasvuaan rajoitetuissa olosuhteissa.
Myös Painon tekstissä Winterson on vahvasti läsnä. Hän palaa jälleen kerran lapsuudenkotiinsa, rajoihin, valintoihin ja mielikuvituksen luomiin mahdollisuuksiin.
Osaa lukijoista tällainen itsekorostus saattaa ärsyttää. Monia kuitenkin viehättää tyylikeinona tehokas omakohtaisuus.
Jotain Winterson kertoo myös kirjailijuudestaan. ”Tuotantoni on täynnä erilaisia versioita”, hän kirjoittaa.
Uudelleen kirjoittamisen ja erilaisten tarinoiden merkityksen korostaminen jos mikä on hänen kirjallisen tuotantonsa ydinainesta. Kuten Wintersonin aiemmissa teoksissa, myös Painossa toistuu motiivi kertomuksesta poispääsynä, rajojen venyttämisenä ja muotoiluna.
Tekstissä on omakohtaisuuden lisäksi myös muita Wintersonin aiemmista teoksista tuttuja piirteitä. Sellaisia ovat esimerkiksi myyttien hyödyntäminen, lineaarisuuden välttäminen sekä aforistiset, toistuvat lauseet, jotka ajoittain kääntyvät turhankin kaunopuheiseksi maalailuksi.
Onneksi kirjailija pysyy useimmiten tyylikkyyden rajan paremmalla puolella, ja niinpä tätäkin kirjaa voi lukea kielestä nautiskellen. Soljuva, ilmava puheenparsi on kääntynyt erinomaisesti Hilkka Pekkasen suomennokseen.
Painon julistama ilosanoma on, ettei elämä ole aiempien tekojen ja valintojen määrittämä putki, josta ei ole poispääsyä. Rajat ovat olemassa, mutta samaan aikaan eivät ole. On aina mahdollisuus, se odottamaton, jolle pitäisi antaa tilaa. Monet taakat ovat itse otettuja, eivät annettuja.
Tässä korostuksessa on jotakin raamatullista, eikä se ole Wintersonille uutta. Viittaukset kristillisiin teemoihin ovat keskeisiä myös kirjailijan koko muussa tuotannossa.
Wintersonissa on kieltämättä saarnaajan vikaa. Hän saarnaa kuitenkin tyylillä: keskeisin sanoma on, että myytti voi kertoa totuuden ja että tarinat voivat venyttää ahtaita rajoja.
Koskettavuudeltaan tai vakuuttavuudeltaan Paino ei yllä Wintersonin vaikuttavimpien kirjojen, kuten pian uudelleen suomeksi julkaistavan Intohimon tasolle. Uutena ikkunana Wintersonin tematiikkaan se kuitenkin lunastaa paikkansa.
Reeta Holma
Jeanette Winterson: Paino, Tammi 2006, suom. Hilkka Pekkanen, 137 s.
