03. marraskuuta 2006
Teksti:

Tämän lehden sivuilla 18-20 kerrotaan katolisesta Opus Dei -järjestöstä. Se korostaa arjen pyhittämistä Jumalalle. Yksi järjestön käytännöistä on jäsenten harjoittama kuolettaminen. Mitä se on?
    ”Se on teoriassa samaistumista Kristuksen tunteisiin, kun hän kärsi ristillä puolestamme. Kuolettaminen korottaa tämän kärsimyksen arvoa”, kertoo Opus Dein jäsen Santi Martinez.
    Kärsimystä voi passiivisesti kantaa tai aktiivisesti hakea. Martinez antaa esimerkkejä eri tavoista harjoittaa kuolettamista.
    Voi hymyillä, vaikka päätä särkee. Voi tyynesti hyväksyä, että myöhästyy bussista. Kun tekee mieli sanoa jotakin piikikästä työkaverista, voi niellä sanansa. Voi jättää sokerin pois kahvista.
    Voi keskittyä tenttikirjan lukemiseen, vaikka kuinka väsyttäisi. Kun ratikassa viereisellä penkillä istuu haiseva jätkä, voi lausua mielessään: ”Kiitos Jeesus, että saan samaistua sinuun.”
    Voi myös käyttää sitä Da Vinci -koodista tuttua piikkivyötä, jota oikeasti kutsutaan katumusnauhaksi.
    Eli hyvä ihminen tekee kaiken aina epämukavasti ja vaikeasti?
    ”Kyllä Opus Dein jäsen osaa myös nauttia, mutta hän tekee sen kohtuudella.” Eli ei kokonaista sixpackia.
    Mutta mistä täydellisyyttä tavoitteleva kristitty sitten tietää, mikä on oikea määrä kärsimystä?
    ”Sitä varten meillä on hengellistä ohjausta, että kuolettaminen ei menisi yli. Kyllä sen ymmärtää, kun lähtee tekemään”, Martinez sanoo.
    Tässä kohtaa kokeilen kuolettamista enkä sano mitään piikikästä.

Joanna Palmén