17. marraskuuta 2006
Teksti:

Elokuvaohjaaja Pekka Lehdon puheripulille ei tunnu tulevan loppua.
    ”Tälle syksylle ensi-iltaan kaavailtu Palsa- elokuvani ei ole varsinaisesti viivästynyt. En vaan ole vielä saanut elokuvalle sopivaa levityssopimusta. Asia järjestynee muutamassa kuukaudessa.”
    ”Myös hallusinaatiojaksoissa käytetyn animaation tekeminen on hieman kesken. Elokuvassa Janne Reinikainen esittää Kalervo Palsaa, joka kärsii ongelmista saada kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Mielikuvitusmaailmassaan hän irrottaa kätensä ja lähettää sen Kurosen Maijan kammariin.”
    ”Palsa on enemmän romanttinen rakkauselokuva kuin perinteinen taiteilijapotretti.”
    Perinteistä potrettia Lehdolta tuskin odotetaankaan.

58-vuotiaan Lehdon elokuvien aiheet ovat kuin varjo-Suomen vahakabinetin rakennuspalasia. Tosielämästä tarinansa etsivä ohjaaja on kuvannut mitä kummallisimpia julkkiksia, keskustelua herättäneitä rikoksia mukailevaa draamaa ja pidäkkeetöntä parisuhdekriisin tilitystä.
    Tehdään pikakelaus.
    1978. Lehto ja Pirjo Honkasalo uskottelevat nyt jo edesmenneelle uusnatsille, Pekka Siitoimelle , olevansa Ruotsissa asuvia natseja ja pääsevät kameroineen valtakunnanjohtajan Vehmaalla pitämälle ampumaleirille. Syntyy henkilökuvadokumentti Vaaran merkki.
    1983. Syöpäsairaasta venäläistytöstä kertova dokumentti 250 grammaa – radioaktiivinen testamentti tuo Lehdolle ja Honkasalolle elokuvataiteen valtionpalkinnon – ja neljän vuoden maahantulokiellon Neuvostoliittoon.
    1990. Lehto ja Jussi Parviainen kirjoittavat elokuvaa, joka perustuu Lee Harvey Oswaldin väitettyyn vierailuun 1950-luvun Suomessa. Kun Parviaisen vaimo Sanna- Kaisa Palo lähtee toisen miehen matkaan, kollega istuu Lehdon kameran eteen. Viidessä päivässä kuvataan Yksinteoin, jossa Parviainen tunnustaa lyöneensä vaimoaan ja väijyneensä tämän uutta miestä puukko taskussa.
    1999. Andy McCoysta kertova dokumentti The Real McCoy on yhtä psykedeelinen kuin aiheensa.
    2005. Lehto ohjaa Heinon pariskunnan surmasta aiheensa lainaavan rikosdraaman Game Over. Espoolaispoikien väkivaltaisesta elämysjahdista kertovaa elokuvaa kritisoidaan todellisen tragedian hyväksikäyttämisestä: ”Jos elokuva olisi viitteellisempi, eettistä puolta ei tarvitsisi pohtia”, Leena Virtanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa.
    Kritiikki painaa Lehtoa edelleen.
    ”Luulen, että närkästykseen vaikuttaa se, että mentiin väärään yhteiskuntaluokkaan. Ei Espooseen saa koskea!”
    ”Ja printtimediaan ja tv:n rikosohjelmiin verrattuna elokuvantekijät ovat hurjastelleet rikosaiheilla aika vähän.”
    Entä Lehto itse? Mistä on peräisin hänen halunsa hurjastella ristiriitaisilla aiheilla?

1960-luvun Valkeakoskella harrastusvaihtoehdot olivat vähissä. Paperikaupungin ylpeys, jalkapalloseura Haka, veti puoleensa nuoria poikia. Viheriölle löysi myös Säterin tekstiilitehtaan osastopäällikkö Lehdon poika Pekka.
    ”Sitten perustin kauppaopiston rehtorin Jermu Laineen kanssa elokuvakerhon. Kansalaisopistojen kautta kerhoon virtasi elokuvia ympäri maailmaa.”
    Suurin pommi saapui Balkanilta.
    ”Dusan Makavejev on vastuussa minun elokuvantekijän urastani ja hän tietää sen”, Lehto hehkuttaa riehakkaasta tabujen murskaamisesta tunnettua jugoslavialaisohjaajaa.
    Lukioiässä poika pakkasi kassinsa ja matkusti Helsinkiin työskennelläkseen ohjaaja Maunu Kurkvaaran yhtiössä.
    ”Viihdyin Kurkvaaralla hyvin. Siellä oppi myös elokuvan tekemisen teknisen puolen, kun laboratorio oli käden ulottuvilla ja koko ajan tehtiin elokuvia.”
    ”Yksi hommistani oli etsiä kauniita naisia kuvauksiin. Siellä sitten ajelin Kurkvaaran amerikanraudalla Espalla jakelemassa tytöille käyntikortteja.”
    Töiden ohella Lehto opiskeli elokuvantekoa kuvataideakatemiassa. 1970-luvulla hän kartutti oppia Unkarin elokuva-akatemiassa.
    Äänimieheksi erikoistunut Lehto sukkuloi nousevien elokuvantekijöiden projektien välillä. Hän teki töitä esimerkiksi Anssi Mänttärin, Jörn Donnerin ja Spede Pasasen projekteissa.
    ”Jörkkahan se oli, joka toi 1960-luvulla ammattimaisen elokuvantekokulttuurin Suomeen Ruotsista. Ruvettiin erikoistumaan, ja eri osa-alueille, äänitöistä leikkaamiseen, alkoi löytyä omat ammattilaisensa.”
    Lehdon erikoistuminen ei kestänyt pitkään. 1970-luvun puolivälissä tuttu läänintaiteilija Keski-Suomesta soitti äänimiehelle ja kysyi, kiinnostaisiko dokumentin teko.
    Kiinnostihan se.

Pirjo Honkasalo purskahtaa vähän väliä nauruun muistellessaan pitkän yhteistyön alkua.
    ”Läänintaiteilijana oleminen oli erittäin turhauttavaa: vaikka sain palkkaa, minulla ei ollut lainkaan määrärahaa projektien tekemiseen. Kun sitten sain pienen apurahan tehdäkseni dokumentin paikallisista käsityöläisistä, ajattelin, että elokuvantekoon tarvitaan minimissään kuvaaja ja äänimies. Olin saanut kuvaajan koulutuksen ja soitin aiemmista projekteista tutulle Pekalle”, Honkasalo kertoo.
    Kuvaaja ja äänimies ohjasivat ensimmäisen oman elokuvansa Ikäluokan yhdessä. Vuonna 1976 se voitti Tampereen elokuvajuhlilla kotimaisen sarjan pääpalkinnon.
     Menestys poiki elokuvalle Elokuvasäätiön laatutukea.
    ”Ja sehän piti tietysti laittaa palamaan uuteen elokuvaan”, Honkasalo sanoo.
    Kaksikko teki yhdessä kaikkiaan kuusi elokuvaa, kaikki dokumentteja tai todellisista tapahtumista tai henkilöistä inspiroitunutta fiktiota.
    ”Pekka ei pelkää ottaa riskejä”, Honkasalo kuvailee.
    ”Ja jos Pekan jollekin projektille sanotaan ei, hän ei tyydy siihen, vaan ryhtyy heti puskemaan sitä läpi toista kautta.”

Suomen kokoisessa maassa elokuvanteko on luonnostaan hidasta ja epävarmaa puuhaa. Jos siitä meinaa tehdä elinkeinon, on syytä kehittää jatkuvasti useita ideoita.
    Tämän soolouralle vuonna 1990 lähtenyt Lehto hallitsee. Lennokkaasti ajatuksesta toiseen hyppivässä puheessa vilisee uusia ja vanhoja ideoita hirmuisella tahdilla. Aina ei tiedä kuinka tosissaan ohjaaja suunnitelmiensa kanssa on.
    Lehto suunnittelee Palsa-elokuvan laajentamista trilogiaksi. Jälkimmäisissä osissa on määrä käsitellä kirjailija Timo K. Mukkaa ja kittiläläistä kuvataiteilijaa Reidar Särestöniemeä .
    Lehto on saanut Elokuvasäätiön tuotantotukea myös Olavi Virtaa käsittelevälle elokuvalle. Kehittämistukea puolestaan rapsahti pitkään hautuneelle projektille nimeltä Pekka ja Pätkä levottomina, jossa lääketieteellinen testi saa Pätkän luulemaan itseään homoksi. Vanhaa Oswald-projektia ei ole vieläkään kuopattu.
    Siinä sivussa Lehto kehittää Tekniikan kehittämiskeskuksen tuella kolmiulotteista elokuvateknologiaa.

Taiteilijat eivät herkästi lämpene kritisoimaan oman alaansa, mutta Lehto parjaa kotimaisen elokuvan tilaa erikseen kysymättä.
    ”On menty siihen, että elokuvan hyvyys määräytyy täysin katsojalukujen perusteella.”
    Lehdon nurinan ymmärtää. Dokumentin ja fiktion rajalla leikittelevät eksentriset kokeilut houkuttelevat harvoin massoja. Lehdon menestynein elokuva The Real MCoy keräsi kohtuulliset 42 000 katsojaa. Virolaisten metsärosvojen tietä kansallissankareiksi kuvannutta V.O.I.T.K.A. – Metsän veljet -elokuvaa kävi katsomassa teattereissa vain 393 ihmistä.
    Elokuvasäätiössä Lehdon projekteja on ymmärretty. Hän on kuulunut vuosia varmimpiin tuensaajiin. Ja ihmekö tuo, omintakeisesta ohjaustyylistään tunnettu ohjaaja omaa vakuuttavat puhelahjat.
    Kotimaisen elokuvan tilan kritiikki jatkuu.
    ”Nykyään yritetään vaan löytää mahdollisimman populistisia aiheita, joita pysähdytään hyväksikäyttämään elokuvamuotoisesti mahdollisimman nopeasti.”
    Mielenkiintoinen kommentti – tullakseen Lehdolta.
    ”Totta kai mä tein itse sellaista Real Mc- Coyssa ja Aira Samulinista kertovassa Tango Kabareessa, mutta pyrin löytämään uutta näkökulmaa tuttuihin henkilöihin. En pyri tekemään heistä kouluaineita muistuttavia elokuvia.”
    Kuin keskustelun sinetiksi Lehto kertoo, että suunnitteilla on myös dokumentti Matti Nykäsestä .
    ”Nykäsen inhimilliseen puoleen ja urheilu- uraan keskittyvästä dokumentista oli puhetta jo ennen fiktiivisen Matti-elokuvan tekoa”, Lehto sanoo.
    ”Lopullista vahvistusta elokuvan tekemisestä ei kuitenkaan vielä ole.”

Dokumentintekijänä Lehto uskoo, että ”tarina tulee kertoa niillä elementeillä, jotka antavat sille eniten väriä ja voimaa”.
    Ihmisten sisäistä maailmaa kuvatessaan ohjaaja turvautuu joustavasti fiktioon.
    ”Ei fiktiolla ja dokumentilla ole mitään rajaa ainakaan Andy McCoyn kaltaisten hahmojen tapauksessa, jotka ottavat koko ajan uusia rooleja kuin elämysmatkailisivat omassa elämässään.”
    Vaikka tyyli on vapaa, Lehto suhtautuu kuvaamiinsa ihmisiin noudattaen yhtä sääntöä.
    ”Minulla on sellainen periaate, että olen aina kaikissa olosuhteissa kuvattavani puolella.”
    Eikö se ole vaikeaa kun tekee elokuvaa ihmisestä, joka on lyönyt puolisoaan?
    ”Jos niin on tapahtunut, niin enhän minä siitä voi antaa sille bonusta, että helvetin hieno teko. Totta kai se täytyy pistää tilille, mutta elokuvan keinoin, antamalla hänelle puheenvuoro.”
    Lehdon käsitys dokumenttiohjaajan tuomarin roolista on selvä.
    ”Elokuvantekijä ei ole oikeuslaitos. Se meillä on jo erikseen, eikä minun tarvitse puuttua siihen.”

Miten stressaavan rahankeruun ja ristiriitaisten aiheiden kanssa jaksaa elää vuosikymmenestä toiseen? Miten Lehto rentoutuu?
    ”Olen aina ollut aika kova talonrakentaja. Olen rakentanut kesäpaikan Perniöön ja kolme taloa eri puolille maata erilaisissa ihmissuhteissa”, Lehto kertoo. Arki on kuulemma aivan tavanomaista.
    ”Olen viisivuotiaan tytön yhteishuoltaja ja kun hän on luonani, kuskaan tytärtä kerhoon tai jumppaan. Olen myös kihloissa, eli on mulla yksityiselämääkin.”
    Elokuva-ala tulee vastaan myös siviilielämässä. Lehdon poika Kasimir , 29, on ollut kuvaajana useissa isänsä elokuvissa ja saanut tuotantotukea omalle 3D-elokuvaprojektilleen.
    ”Se on hyvä tapa tehdä isänmurha”, Lehto kommentoi pojan ammatinvalintaa ja nauraa.
    Myös omien elokuvien aiheet seuraavat ohjaajaa siviiliin.
    ”Monet elokuvista tutut tyypit ovat edelleen ystäviäni. Esimerkiksi Andy on viikoittainen kontakti: `anna viiskymppiä`”, Lehto imitoi.
    ”Ne vastuuthan säilyy elinikäisesti. En minä voi tehdä elokuvaa tyypistä ja sanoa tälle sitten, että älä enää soittele.”

Matti Rämö
Kuvat Jantien Oving