20. lokakuuta 2006
Teksti:

Jokainen kanadalainen tuntee Terry Foxin tarinan. Syöpää vastaan taistellut maratoonari tuli kuuluisaksi yritettyään juosta Kanadan halki 42 kilometrin päivävauhtia tekojalan ja puhtaan sisun avulla.
    Ensimmäisen 5000 kilometrin ajan Foxilla pyyhki hyvin.
    Sitten, äkkiarvaamatta, uupumus sai juoksijasta yliotteen. Foxin oli annettava periksi. Pian tämän jälkeen hän jo kuolla kupsahti.
    Paikka, jonne Terry Foxin matka lopulta tyssäsi, oli Ontarion Thunder Bay.

Kanada ei ole jalankulkijan maa, eikä Thunder Bay jalankulkijan kaupunki. Tämän käsittää viimeistään silloin, kun on kävellyt kaatosateessa tunnin ajan valtatietä ostarille, ja löytänyt sieltä suojatien päähän rakennetut liikennevalot, joihin ei ole koskaan edes kytketty virtaa.
    Erityisen vierasta kanadalaiselle kulttuurille on naispuolisten kansalaisten yöllinen jalankulku. Kun nainen on juonut oluen, tilanne on kriittinen. Lähimmäisten baaritiskillä osoittama ritarillisuus on liikuttavaa: ”Et kai aio kävellä kotiin? Kamalan vaarallista. Kyllä me kyyditsemme!”
    Puolivieraan kuskin lavamaasturissa olo on baari- illan jälkeen turvaisa kuin törmäystestinukella.
    Me suomalaiset naiset emme kuitenkaan pienestä hätkähdä. Terry Foxin hengessä olen yrittänyt tuoda yhden naisen aktivismillani Thunder Bayhin eurooppalaisen kävelykulttuurin.
    Olen samonnut Kaisaniemen puistossa kaatokännissä useammin kuin viitsisin tunnustaa, joten yksi ontariolainen metsikkö ei minua hetkauta.
    Tämä on arjen feminismiä. Menen minne haluan. Uhmaan pelon maantiedettä ja raivaan tietä moraalisesti heikommille motoristisisarilleni. Se, ettei minulla ole varaa taksiin, ei himmennä sädekehääni.

Kaikki alkoi mallikkaasti. Converset sutivat luottavaisina tien piennarta.
    Viime viikolla partioidessani aamuyöllä syrjäpolulla alkoi pusikosta kuitenkin kuulua pahaenteistä rytinää. Arvioin tilannetta viileän feministis-analyyttisesti. Päätin väliaikaisesti kiihdyttää kävelyni noin 42 kilometrin päivävauhtiin.
    Seuraavana päivänä koin lopullisesti Terry Foxin kohtalon. Paljastui, että samalla polulla oli jo aiemmin illalla nähty – karhu. Täsmällisemmin ilmaistuna arvioidaan, että kaupungissa liikkuu kaksikymmentä isoa, nälkäistä karhua. Niiden pääasiallinen ravinto koostuu käsitykseni mukaan jätteistä, omenoista ja jalankulkijoista.
    Karhut. Yritä siinä sitten elämäntapavalinnoillasi olla ympäristökriittinen, kun vastassa on metsän kuningas.
    Mitä feministi voi todistaa karhulle? No ei jumalauta yhtään mitään.
    Paatuneenkin kaduntallaajan on myönnettävä tappionsa näissä olosuhteissa.

Virve Kuusi

Kirjoittaja on viestinnän opiskelija, joka työskentelee toimitusharjoittelijana Thunder Bayssä julkaistavassa Canadan Sanomat -lehdessä.